Valoa kohti!

Viime vuosi oli monine tapahtumineen sekä iloa että surua täynnä. Myös tämä vuosi alkoi läheisen ihmisen hautajaisilla. Toivon vain, että osaan olla oikealla tavalla rinnallakulkijana. Olla siinä hetkessä missä minua tarvitaan.

Mieli pyrkii kaiken keskellä valoa kohti ja vaikka olen oppinut olla toivomatta suuria uuden vuoden kynnyksellä, niin jälleen kerran uskallan toivoa ja kulkea valoa kohti.

Tämän talven luonto on tarjonnut sekä aurinkoa että harmaita päiviä, sitä elämän tuttua kiertokulkua.

Vuoden alusta sain itsestäni sen verran irti, että hankin vihdoin jälleen salikortin tai pikemminkin nyt kulkuavaimen. Joten pääsen harrastamaan liikuntaa monella tapaa. Onneksi tuo liikunta luonnossa on lähes ilmaista. Toki hyvät kengät kannattaa aina olla jalassa, jottei näillä keleillä jää liikkuminen nilkan venähdysten ym. myötä.

Lauantaia-aamuna suuntasin luontoon, auringon kutsu oli niin voimakas monen sateisen päivän jälkeen. Tänäänkin aurinko paistaa niin kutsuvana Tohlopin järven yllä, mutta tunnit eivät päivässä riitä, joten suuntaan salille ennen iltavuoroa.

Pitää pitää kiinni hyvin alkaneesta saliharrastuksesta. Jo näin lyhyen ajan jälkeen huomaan jo hieman voimaantuneeni. Hyvin jaksoin seitsemän päivän työputken ja lääkärin määrämässä verenpaineseurannassa huomasin paineidenkin helpottaneen. Voimia tarvitaan välillä rantautuvien harmaiden päivien keskellä! Aloitin saliharrastuksen poikani kuoleman jälkeen, kun elämä painoi hartioita. Fysioterapeutti ohjasi tämän hyvän harrastuksen pariin. Kyllä tuo kropan ryhti antaa kummasti ryhtiä muuhunkin elämään. Me olemme psykofyysinen kokonaisuus. 

Tämä viimeinen kuva on muistojen maisemista Jyväskylästä. Tuolla rannalla kuljimme niin monet kerrat äitini kanssa, viimeisinä kuukausina voimien vähetessä ja ennen hoivakotiin siirtymistä vauhti hiipui askel askeleelta. Sain viettää muutaman päivän veljeni perheen luona voimaantumassa vuoden alussa. Vaikka itsetään huolehtiminen on ensiarvoisen tärkeää, tarvitsemme me läheisiä rinnallemme joka päivä, vaikka emme heitä joka päivä näkisikään. Tieto, että minulla on joku, monesti riittää. Kuten google+ -sivulla eräs totesi: ystävän päivä on joka päivä.

Vaikka en nykyään niin usein ehdi tänne kurkistaa tai kirjoittaa, ja omaakin läppäriä odotellessa, nautin muiden postauksista! 

Joten Kiitos blogiystävyydestä!

Onnen ja harmonian Uutta Vuotta 2016!

Näin tässä muutama yö sitten erikoisen unen ja se on mietityttänyt minua viime päivät. Näin unessani laatikollisen mätiä kaalinpäitä. Vähitellen kiinnitin huomioita kirkkaan vihreisiin pienikokoisiin kaalinpäihin. Unessa tunsin sellaista hämmentyneen iloista yllättyneisyyttä näistä vihreistä kaalinpäistä. Yhtä-äkkiä näistä kaalinpäistä heräsi henkiin jo legendaksi muuttuneita julkkiksia.

Monta päivää pohdin uneni selitystä ja varsinkin sitä, että mitä noilla julkkiksilla oli tekemistä tuon unen kanssa. Tällaiseen tulkintaan päädyin tänä aamuna tuota unta taas kerran miettiessäni: Elämässäni on *mätiä* asioita eli vaikeita/isoja huolia, mutta elämässäni on myös paljon kirkkaita tuoreita kaalinpäitä eli paljon hyviä asioita, jotka ovat erittäin tärkeitä! Myös tulevaisuudessa, sillä nuo kaalinpäät olivat nuoria ja juuri nousseet noiden mätien joukkoon. Oma tulkinta unesta ja uni itsessään vaikuttavat hyvinkin loogisilta.  Aina on toivoa ja iloa ja valoa, joskus vain niiden siemenet eivät näy surun ja huolien alta. "Julkkikset" kai korostivat sitä seikkaa, että nuo asiat ovat tärkeitä ja nousevat esiin tärkeämmiksi kuin huoleni tai nousevat huolieni yläpuolelle, suuremmilksi kuin suruni! Uskallan siis jälleen kerran toivoa parempaa uutta vuotta ja jopa onnen hetkiä arjen keskelle!

Ilon ja Toivon Vuotta 2016!

Jouluiloa ja rauhaa!

Pienen hetken saimme nauttia lumesta ja valosta, ja sateiden myötä taas tuli pimeys. Omassa elämässä tämä valon ja varjon teema ikäänkuin jatkuu. Onneksi olemme menossa valoa kohti.

En omista tällä hetkellä omaa tietokonetta, ja muutenkin arki on täynnään kaikkea, joten en ole päässyt enkä ehtinyt tänne postata. Nyt halusin tyttären läppärillä tänne Joulutervehdyksen postata.

Vuosi on ollut monimuotoinen. On ollut hautajaisia, häitä, uusi elämä ja ristiäiset itsenäisyyspäivänä.
Elämä on täynnään haikeutta ja iloa. Keväällä kuoli äitini ja hän elää muistoissani joka päivä hoitaessani ikäihmisiä kotihoidossa. Siellä vietän jouluni, hoivaten muiden isiä ja äitejä, kun omani ovat poissa. Kotihoidon parissa syntyi myös tämä teksti.

Kesällä muutin jälleen kerran kotia, tällä kertaa nuorimman muuttaessa omilleen. Asun kauniilla paikalla, jonka upeissa maisemissa saan ulkoilla. Joten myös omassa elämässä on uusi vaihe menossa. Leikillisesti kutsun tätä vaihetta sinkkumummoudeksi. 

Jospa saisin hankittua sen läppärin, voisin joskus postata tänne näitä meidän vaihtuvien vuodenaikojen näkymiä.

Elokuussa saimme juhlia ilolla, kun kaksi nuorta päätti lähteä kulkemaan yhteistä polkua. Lapsenlapseni katse on vielä kiinnittynyt lähelle, siinä missä elämä tapahtuu, tässä ja nyt. Joskus on hyvä hiljentyä vain tähän hetkeen.

Lokakuussa sai nuorin tyttäreni syntymäpäivälahjakseen oman tyttären. Minä nautin tuplamummoudesta.

Yökyläilijä hoivasi hellästi serkkuaan.

 Elämässä on sateenkaaren värit. 

Lapsen tapa suhtautua elämään on puhutteleva. Tämän kuvan myötä toivon jouluiloa ja rauhaa!

Uusin mielin eteenpäin, toivoen myös uudistavaa tulevaa vuotta 2016!

Näkemisiin!

Joki juoksee niinkuin aina ennenkin..

(https://www.youtube.com/watch?v=z5D4yKZRSu4 Tästä linkistä löytyy tuo kaunis Pentti Rasinkankaan lohduttava laulu! )

Ilo ja suru

suru ja ilo

Ilo ja suru

suru ja ilo

 

Ovat kuin neljä vuoden aikaa

vaihtelevat vuorotellen

Ilo ja suru

suru ja ilo

Pian on taas Juhannus ja poikani muistot sekoittuvat iloon uudesta. Pieni ilopillerini, ensimmäinen lapsenlapseni, kasvaa päivä päivältä ja tuo suurta iloa lapsen herkällä uteliaisuudella elämää kohtaan. Olisipa setänsä näkemässä tuon riemun. Minua kantaa muisto siitä, kuinka hellästi hän hoivasi pikkusiskoaan.

Syksyn synkimpään aikaan lähti isäni. Niin olisin nähnyt hänen vanhenevan äitini rinnalla ja saavan nauttia lapsistaan ja lasten lapsistaan. Herkin mielin muistelen vain yhteisiä talvisia heinänhakumatkoja, hevosen vetäessä rekeä lumisessa maisemassa, joista sain pikkutyttönä nauttia.

Talven taittuessa jätti veljeni jäähyväiset, ne lopulliset ja lohduttomat. Häntä  olisi tarvittu vielä. Niin monta kertaa on ollut ikävä hänen herkkää viisauttaan.

Tänä keväänä kuoli äitini. Elämän normaali kiertokulku voitti sitkeän sydämen. Meitä jäi niin monta lasta, lasten lasta ja lasten lasten lasta häntä kaipaamaan. Kaipauksen määrä on rajaton. Tällä viikolla pesin äidin jäämistöä, peittoja ja lakanoita, jotka nuorimpani saa mukaansa uuteen kotiinsa. Mummon verhot ikkunassa voi tyttäreni kokea olevansa osa sukupolvien ketjua ja meidän suurta sukua. 

Ilo ja suru

suru ja ilo

Ne kuuluvat elämään

Joki juoksee niinkuin aina ennenkin..

Hiljainen on huone - äitiä, mummoa ja isomummoa kaivaten

Hiljainen on huone

hiljainen on koti

askeleet, jotka hetki sitten kaikuivat,

ovat poissa

niiden jälki 

sydämessä

on 

kipua täynnä

 

Haikeiden päivien keskellä

 Äiti <3

Siskon kanssa keräämässä voimia tulevaan <3 

Armon varassa päivä ja hetki kerrallaan <3

Talven taittuessa kevääseen - muistojen ja uuden parissa

 Tein parin viikon sisällä kolme reissua. Oli aika tavata tärkeitä ihmisiä omassa elämässäni ja mikä sen parempi aika tavata pitkäaikaisia ystäviä kuin talven ja kevään kohtaaminen, ikäänkuin symbolina sille, että juuri nämä tärkeät ihmiset ovat olleet aina osa elämääni, myös omissa elämäni käännekohdissa.
Ensimmäisenä tein reissun Heinolaan. On ihanaa omata ystävä, jonka kanssa saat jakaa ilot ja surut, surra yhdessä menetettyä läheistä, muistella menneitä ja unelmoida tulevasta. Kokea yhdessä naiseuden ilot ja vaivat, kohdata keski-ikäisyys tai kuten ystäväni facebookissa sanoi, keski-äkäisyys. Saimme nauttia Heinolan upeista maisemista, mutta yhdessä rentouduimme myös huumorin parissa. Suosittelen siis katsomaan Grand Budapest Hotel, jos ette ole vielä katsoneet, ja ehdottomasti hyvässä seurassa!

Näihin maisemiin kokoonnuimme neljän naisen voimin. Vanhin ystävättäreni, siis pitkäaikaisin, jonka olen tuntenut 9-vuotiaasta saakka, muutti hiljan Vaasasta Turkuun ja koin, että oli korkea aika myös häntä tavata. Olemme myös kälyjä keskenämme, joten meillä on paljon yhteistä historiaa ja yhteisiä kokemuksia vuosien varrelta. On ihana tavata ja keskustella, kun ei tarvitse itseään selittää. Yllätän itseni välillä siinä, kuinka samanlainen arvomaailma toisen kanssa voi olla, kokemusten erilaisuudesta tai samankaltaisuudesta huolimatta. Molemmat olemme olleet isojen muutosten äärellä talven aikana ja se on vienyt voimia. Kohti uutta kevättä ollaan menossa ja lisääntyvän valon myötä uskon elämän hiljalleen voittavan.

Päätimme samalla tavata myös yhteisiä nuoruutemme ystävättäriä, joiden kanssa kävimme samaa sisäoppilaitosta näillä rannoilla. Olemme siis kaikki neljä saman ikäisiä. Osittain jaoimme samoja kokemuksia ja kuitenkin jokainen on kulkenut omaa polkuansa omalla tavallaan. Yksi meistä oli muuttanut näihin maisemiin takaisin ja onnekkaana, pilvisestä päivästä huolimatta, sain bongattua kännykkäkameralla muutaman kuvan.

Hassua oli huomata, että vaikka olimme välillä aika tiiviistikin tekemisissä ja toistemme "bestiksiäkin", kuinka eri tavalla muistimme tapahtumia noilta yhteisiltä kouluvuosilta. Kuinka omasimme erilaiset kokemukset samoista tapahtumista, samoista vuosista. Osittain johtuu varmaan luonteen erilaisuudesta, mutta kaikkea ei tarvitse selittää. Tuo seikka vain oli mielestäni melko mielenkiintoinen havaita.

Näillä rannoilla tuli vietettyä monta ikimuistoista hetkeä, joko maaten kuumassa auringossa tai illan pimeydessä vaihtaen pelottavia kummitustarinoita.

Tuolla kauempana siintävällä kalliolla istuin riippakoivun oksalla monet tuokiot (siitä olen tänne postannut joskus runon tapaisenkin). Siellä mieli haikeana, sydän pakahtuneena ensirakastumisen tuskasta, ja nuoren ihmisen murheista, vieri muutama kyynel pitkin kallioita, jotka kevätaurinko lempeydellään kuivasi pois poskilta. Toki pienen tytön valtasi välillä myös koti-ikävä.

Kävin myös äitini vierellä istumassa. Äitini oli toipumassa pahasta keuhkokuumeesta. Äiti vaistosi läsnäoloni ja välillä viesti sen muutamin kesken jäänein lausein. Väsymys oli niin valtava, että ajatus ei jaksanut kantaa. Mieli harhaili menneissä ja ajatukset olivat minulta salattuja..

Pääsiäisenä siskoni saapuvat Ruotsista ja yhdessä menemme istumaan äidin vuoteen vierelle. Jospa äiti edes sen verran toipuisi, että pyörätuolilla voisimme viedä hänet katsomaan uuden kevään syntyä..

Maaliskuu on ilon ja surun aikaa, kuten elämä yleensä. Otan ilolla vastaa uuden kevään ja samalla suren mennyttä. Haikeana muistan veljeäni,  jonka menetin näin kevätauringon aikaan. Varjon ja valon aikaa.

Itse koen kulkevani aurinkoenergialla. Pitkä talven jälkeen enenevä valo ja liikkuminen luonnossa kamera kainalossa on saanut väsymyksen väistymään. Levollisella mielellä kevättä kohti ottaen elämän vastaan sellaisena kuin se annetaan.