Hetki kotihoidossa koronan keskellä

Reilu vuosi on takana elämää koronan keskellä. Monesta asiasta on tullut uusi normaali. Omassa pienessä kuplassani korona vaikuttaa eniten työhöni. Vuosi hapettomuutta (pieni liioittelu sallittu) ja maski päällä työskentelyä, alkaa vaikuttaa jo pääkoppaan. Välillä, arjen keskellä, normaalit sanat tahtovat unohtua ja väsymys tuntuu olevan sallittua arkipäivää. Kävin lääkärissä purkamassa huoltani. Kaikkien veriarvojeni ollessa normaalitasolla, lääkärin vastaus huoleeni oli, että kaikkihan me kuljemme joskus aivosumussa. 

Onneksi on  meillä on vielä puhdas luonto ja raikas ilma on ilmaista. Rakasta harrastustani, valokuvausta, saan harrastaa ilman maskia, vastapainoksi työpäivän pitkille tunneille maski kasvoilla. Siitä, mitä asiakkailleni kuuluu koronan keskellä, kun välillä ainoat ihmiset, joita he näkevät, ovat ilmeettömät hoitajat kasvot peitettyinä, siitä saisi melkein väitöskirjan kirjoitetuksi. Yritän tuoda vain pari tilanteen herättämää ajatusta runon muodossa. 

Elämän ihmeitä ja menetyksiä

Minusta on tullut viiden pienen mummu. Pojan perhe tyttärineen asuu vieressä ja siellä tulee oltua, varsinkin pienemmän, lapsenvahtina. Aikaa rientää ja isompi lähtee jo syksyllä kouluun. Tytär asuu Helsingissä ja hänelle syntyi tänä keväänä kolmas lapsi, mummun nuorin söpöliini. Toissa syksynä syntyi kaksi pienokaista peräkkäin. Neljä viidestä lapsenlapsestani ovat syntyneet syksyn kuukausina, joulun alla, joten voi sitä lahjojen määrää. Nuorin saa nauttia ainoana keväällä syntymäpäivästään. 

Elämään kuuluu syntymä ja  kuolema. Rakas serkkuni menehtyi syöpään viime syksynä. Hän oli lapsuuden leikkitoveri ja vaikka väliin mahtui vuosia häntä tapaamatta, niin serkkutapaamisiin tuli sama naurava hymypoika. Toisten surujen äärellä tulee niin sanaton olo. Myös hänen äitinsä, isäni sisko, menehtyi pian serkkuni jälkeen. Runojen kautta olen purkanut omia surujani, joten koin luontevaksi runolla myös ilmaista osanottoni läheisten suruun.