"Kuinka onnekas ma oonkaan.."

"Ja tähtitaivaan
Alla näky jumalainen muistuttaa
Kuinka onnekas maa onkaan
Kun sen nähdä saa

En enää kärsi
En huoli
En pelkää
En halaja lisää surua"

Ilkka Alangon kullanhuuhtoja on aivan ihana kappale. Sen sanoin voisin sanoa koko sydämestäni, että en halaja lisää surua, mutta elämä ei anna valita osaamme täällä aringon alla. 

Sain viettää syntymäpäiväni upeassa auringon paisteessa. Kuljin merenrannalla kamera kädessä kuvaten luonnon ihmeitä. Välillä istahdin rantakalliolle katselemaan upeaa näkymää ja vain nauttimaan olostani. 

Ei ihmekään, että rakastan kevättä, olenhan kevään lapsi ja syntynyt juuri Kevätpäiväntausauspäivänä.

Samana iltana saapui uskomaton lumimyrsky, joka toki kesti vain hetken, mutta jotenkin ikäänkuin vahvisti tätä oman elämäni teemaa: tähän hetkeen kuuluvat kaikki, ilo, suru, menetys, menestys, pimeä, valo, sateenkaaren kaikki värit.  Sain siis kokea voimaannuttavan päivän.

Voimaannuttavaa viikonloppua!

 

Elämään kuuluu myös ilon hetkiä :) (Kopio omalta facebook sivulta)

Ihana sunnuntaifiilis ollut aamun, aamuaurinko paistanut akkunasta sisään tuoden valollaan energiaa. Levollista mieltä on tuonut erilaisten blogitarinoiden lukeminen. Samalla odottanut sopivaa kellon aikaa soittaakseni äidille ja sen jälkeen voinkin syöksyä liikenteeseen. Edessä lenkki auringossa ja sulkispeli rakkaan kanssa näin ainoan vapaan kunniaksi!

Suru ja ilo kumpuavat samasta lähteestä

Tällä viikolla olemme saaneet nauttia myös auringon paisteesta. Hetkeksi unohtui arki, kun kyykin kameran kanssa merenrantakallioilla. Eilen kävelin kaupoille muutaman kilometrin matkan. Alkumatkan sain taivaltaa aamupäivän auringossa, mutta pian peitti jo harmaa pilviverho taivaan.
Siinä kävellessäni pohdin kaikenlaista, ikäänkuin kirjoitin kirjettä mielessäni jollekin tai ajatuksia blogisivulleni. Ajatukset ikäänkuin soljuivat toisensa perään, niitä sen tarkemmin miettimättä. Päällimmäiseksi jäi mieleeni ajatus siitä, kun kuulen joskus sanottavan, että olen syvällinen ihminen, että onneksi en ole liian viisas ja kenties olen välillä "laiskakin" pohdinnoissani, jos noin voi sanoa. Onneksi en ymmärrä mitään kvanttifyysikasta, solubiologiasta tai aivojen hermoratajärjestelmistä. Sanoisin olevani onnellisesti "keskikertainen", jos tuolla sanalla ei olisi niin negatiivinen kaiku. Onneksi olen tavallinen iloineni ja suruineni. En jaksaisi kantaa enää yhtään syvempiä tuntoja, näissä arkisissa pienissä murheissa ja iloissa on minulle riittämiin.
Näin jäiden lähdön aikaan läksi veljeni 13 vuotta sitten. Hän oli se viisas pohdintoineen ja syvempine ajatuksineen, mutta ei hänkään niitä jaksanut kantaa. Hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa, ettei hän ollut ymmärtänyt kuinka paljon viisautta vaadittaisiin. Ei sitä kukaan muu häneltä vaatinut kuin hän itse, vaati itseltään kykyä rakastaa enemmän kuin hänelle oli annettu. Tämän takia minä olen tyytyväinen, että minä olen "keskinkertainen" iloissani ja suruissani. Otan surun vastaan suruna ja ilon vastaan ilona. Kun aurinko paistaa, innostun kuin pieni lapsi jokaisesta valonsäteestä kasvoillani, otan kameran esiin ja kiiruhdan luontoon, ettei yksikään pilvi ehdi peittää aurinkoani ja mahdollisuuksiani nauttia jokaisesta valonsäteestä.

Suru ja ilo kumpuavat samasta lähteestä. Näillä sanoin aloitti pappi muistotilaisuuden viikko sitten. Näinhän se on, elämme täysillä, kun elämme omalla sydämellämme. ( Sen syvemmin tätä ajatusta selittämättä)
Sydämmellistä viikonloppua blogiystäväni!