Meitä on yhdeksän sisarusta ja tänään olisi neljänneksi vanhin veljeni täyttänyt vuorostaan 50 vuotta.
Olisin niin paljon mieluummin juhlinut hänen kanssaan sitä kaikkea mitä elämä olisi antanut hänelle vuosien varrella sen sijaan, että käyn hänen haudallaan suremassa sitä kaikkea, mitä paitsi hän jäi elämässään.
Toki tänään muistelen myös lämmöllä ja ilolla veljeäni, kaikkea sitä, mitä ehdimme jakaa vuosien varrella, kaikkea sitä, mitä hän sai kokea elämässään.
Poismenneiden läheisteni haudat ovat kaikki kaukana, isäni, veljeni ja poikani haudat. Seuraavan runon tapaisen kirjoitin 13 vuotta sitten poikani kuoleman jälkeen. Vuotta myöhemmin kuoli veljeni. Vien usein kolme kynttilää veljen haudalle, joka on lähimpänä. Mutta kuten yksi veljistäni sanoi, muistot elävät sydämessä eivät hautausmaalla.
Vaikka kirjoitin tämän pojallani, haluan silti tämän jakaa, koska kirjoitin sen näin maaliskuussa.
Surupolkuni
Kuljen surupolkuani pitkin
niin kuin monet kerrat ennenkin
täällä varisivat viimassa itkuiset lehdet
täällä koivut kantoivat vihaani ja tuskaani
Nyt on jalkojeni alla routainen maa
lumi peittää sen valkoisella vaipallaan
myös tuolla kaukana jossain
on poikani hauta peittynyt vaippaan valkeaan
Kevään tullen sulaa lumi surupolultani
se helpottaa täällä kulkuani
Aurinko lämmittää
ja
linnunpoikaset syntyvät uudestaan