Talven taittuessa kevääseen - muistojen ja uuden parissa

 Tein parin viikon sisällä kolme reissua. Oli aika tavata tärkeitä ihmisiä omassa elämässäni ja mikä sen parempi aika tavata pitkäaikaisia ystäviä kuin talven ja kevään kohtaaminen, ikäänkuin symbolina sille, että juuri nämä tärkeät ihmiset ovat olleet aina osa elämääni, myös omissa elämäni käännekohdissa.
Ensimmäisenä tein reissun Heinolaan. On ihanaa omata ystävä, jonka kanssa saat jakaa ilot ja surut, surra yhdessä menetettyä läheistä, muistella menneitä ja unelmoida tulevasta. Kokea yhdessä naiseuden ilot ja vaivat, kohdata keski-ikäisyys tai kuten ystäväni facebookissa sanoi, keski-äkäisyys. Saimme nauttia Heinolan upeista maisemista, mutta yhdessä rentouduimme myös huumorin parissa. Suosittelen siis katsomaan Grand Budapest Hotel, jos ette ole vielä katsoneet, ja ehdottomasti hyvässä seurassa!

Näihin maisemiin kokoonnuimme neljän naisen voimin. Vanhin ystävättäreni, siis pitkäaikaisin, jonka olen tuntenut 9-vuotiaasta saakka, muutti hiljan Vaasasta Turkuun ja koin, että oli korkea aika myös häntä tavata. Olemme myös kälyjä keskenämme, joten meillä on paljon yhteistä historiaa ja yhteisiä kokemuksia vuosien varrelta. On ihana tavata ja keskustella, kun ei tarvitse itseään selittää. Yllätän itseni välillä siinä, kuinka samanlainen arvomaailma toisen kanssa voi olla, kokemusten erilaisuudesta tai samankaltaisuudesta huolimatta. Molemmat olemme olleet isojen muutosten äärellä talven aikana ja se on vienyt voimia. Kohti uutta kevättä ollaan menossa ja lisääntyvän valon myötä uskon elämän hiljalleen voittavan.

Päätimme samalla tavata myös yhteisiä nuoruutemme ystävättäriä, joiden kanssa kävimme samaa sisäoppilaitosta näillä rannoilla. Olemme siis kaikki neljä saman ikäisiä. Osittain jaoimme samoja kokemuksia ja kuitenkin jokainen on kulkenut omaa polkuansa omalla tavallaan. Yksi meistä oli muuttanut näihin maisemiin takaisin ja onnekkaana, pilvisestä päivästä huolimatta, sain bongattua kännykkäkameralla muutaman kuvan.

Hassua oli huomata, että vaikka olimme välillä aika tiiviistikin tekemisissä ja toistemme "bestiksiäkin", kuinka eri tavalla muistimme tapahtumia noilta yhteisiltä kouluvuosilta. Kuinka omasimme erilaiset kokemukset samoista tapahtumista, samoista vuosista. Osittain johtuu varmaan luonteen erilaisuudesta, mutta kaikkea ei tarvitse selittää. Tuo seikka vain oli mielestäni melko mielenkiintoinen havaita.

Näillä rannoilla tuli vietettyä monta ikimuistoista hetkeä, joko maaten kuumassa auringossa tai illan pimeydessä vaihtaen pelottavia kummitustarinoita.

Tuolla kauempana siintävällä kalliolla istuin riippakoivun oksalla monet tuokiot (siitä olen tänne postannut joskus runon tapaisenkin). Siellä mieli haikeana, sydän pakahtuneena ensirakastumisen tuskasta, ja nuoren ihmisen murheista, vieri muutama kyynel pitkin kallioita, jotka kevätaurinko lempeydellään kuivasi pois poskilta. Toki pienen tytön valtasi välillä myös koti-ikävä.

Kävin myös äitini vierellä istumassa. Äitini oli toipumassa pahasta keuhkokuumeesta. Äiti vaistosi läsnäoloni ja välillä viesti sen muutamin kesken jäänein lausein. Väsymys oli niin valtava, että ajatus ei jaksanut kantaa. Mieli harhaili menneissä ja ajatukset olivat minulta salattuja..

Pääsiäisenä siskoni saapuvat Ruotsista ja yhdessä menemme istumaan äidin vuoteen vierelle. Jospa äiti edes sen verran toipuisi, että pyörätuolilla voisimme viedä hänet katsomaan uuden kevään syntyä..

Maaliskuu on ilon ja surun aikaa, kuten elämä yleensä. Otan ilolla vastaa uuden kevään ja samalla suren mennyttä. Haikeana muistan veljeäni,  jonka menetin näin kevätauringon aikaan. Varjon ja valon aikaa.

Itse koen kulkevani aurinkoenergialla. Pitkä talven jälkeen enenevä valo ja liikkuminen luonnossa kamera kainalossa on saanut väsymyksen väistymään. Levollisella mielellä kevättä kohti ottaen elämän vastaan sellaisena kuin se annetaan.