Valoa kohti!

Viime vuosi oli monine tapahtumineen sekä iloa että surua täynnä. Myös tämä vuosi alkoi läheisen ihmisen hautajaisilla. Toivon vain, että osaan olla oikealla tavalla rinnallakulkijana. Olla siinä hetkessä missä minua tarvitaan.

Mieli pyrkii kaiken keskellä valoa kohti ja vaikka olen oppinut olla toivomatta suuria uuden vuoden kynnyksellä, niin jälleen kerran uskallan toivoa ja kulkea valoa kohti.

Tämän talven luonto on tarjonnut sekä aurinkoa että harmaita päiviä, sitä elämän tuttua kiertokulkua.

Vuoden alusta sain itsestäni sen verran irti, että hankin vihdoin jälleen salikortin tai pikemminkin nyt kulkuavaimen. Joten pääsen harrastamaan liikuntaa monella tapaa. Onneksi tuo liikunta luonnossa on lähes ilmaista. Toki hyvät kengät kannattaa aina olla jalassa, jottei näillä keleillä jää liikkuminen nilkan venähdysten ym. myötä.

Lauantaia-aamuna suuntasin luontoon, auringon kutsu oli niin voimakas monen sateisen päivän jälkeen. Tänäänkin aurinko paistaa niin kutsuvana Tohlopin järven yllä, mutta tunnit eivät päivässä riitä, joten suuntaan salille ennen iltavuoroa.

Pitää pitää kiinni hyvin alkaneesta saliharrastuksesta. Jo näin lyhyen ajan jälkeen huomaan jo hieman voimaantuneeni. Hyvin jaksoin seitsemän päivän työputken ja lääkärin määrämässä verenpaineseurannassa huomasin paineidenkin helpottaneen. Voimia tarvitaan välillä rantautuvien harmaiden päivien keskellä! Aloitin saliharrastuksen poikani kuoleman jälkeen, kun elämä painoi hartioita. Fysioterapeutti ohjasi tämän hyvän harrastuksen pariin. Kyllä tuo kropan ryhti antaa kummasti ryhtiä muuhunkin elämään. Me olemme psykofyysinen kokonaisuus. 

Tämä viimeinen kuva on muistojen maisemista Jyväskylästä. Tuolla rannalla kuljimme niin monet kerrat äitini kanssa, viimeisinä kuukausina voimien vähetessä ja ennen hoivakotiin siirtymistä vauhti hiipui askel askeleelta. Sain viettää muutaman päivän veljeni perheen luona voimaantumassa vuoden alussa. Vaikka itsetään huolehtiminen on ensiarvoisen tärkeää, tarvitsemme me läheisiä rinnallemme joka päivä, vaikka emme heitä joka päivä näkisikään. Tieto, että minulla on joku, monesti riittää. Kuten google+ -sivulla eräs totesi: ystävän päivä on joka päivä.

Vaikka en nykyään niin usein ehdi tänne kurkistaa tai kirjoittaa, ja omaakin läppäriä odotellessa, nautin muiden postauksista! 

Joten Kiitos blogiystävyydestä!