Reilu vuosi on takana elämää koronan keskellä. Monesta asiasta on tullut uusi normaali. Omassa pienessä kuplassani korona vaikuttaa eniten työhöni. Vuosi hapettomuutta (pieni liioittelu sallittu) ja maski päällä työskentelyä, alkaa vaikuttaa jo pääkoppaan. Välillä, arjen keskellä, normaalit sanat tahtovat unohtua ja väsymys tuntuu olevan sallittua arkipäivää. Kävin lääkärissä purkamassa huoltani. Kaikkien veriarvojeni ollessa normaalitasolla, lääkärin vastaus huoleeni oli, että kaikkihan me kuljemme joskus aivosumussa.
Onneksi on meillä on vielä puhdas luonto ja raikas ilma on ilmaista. Rakasta harrastustani, valokuvausta, saan harrastaa ilman maskia, vastapainoksi työpäivän pitkille tunneille maski kasvoilla. Siitä, mitä asiakkailleni kuuluu koronan keskellä, kun välillä ainoat ihmiset, joita he näkevät, ovat ilmeettömät hoitajat kasvot peitettyinä, siitä saisi melkein väitöskirjan kirjoitetuksi. Yritän tuoda vain pari tilanteen herättämää ajatusta runon muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti