Et laulanut meille
tuutulauluja
et lukenut meille
iltasatuja
tarinasi eivät
saaneet meitä kyyneliin
ja kuitenkin
häissäni lausuit Päivänsäteen ja menninkäisen
yöpöydälläni oli
sinulta lahjaksi saatu Marie Curien tarina
avasit tarinaasi
pala palalta
annoit minulle
juuret
En kanna enää
taakkojasi
En vie murheitasi
hautaan
nostan ilon purjeet
liidän itätuulessa
tämän auringon
alla
auringon laskiessa
lennän luoksesi
kotkan siivin,
äiti
Proosakurssin aiheena tällä viikolla oli perintö ja mielestäni luonnollisesti jäin miettimään äitini perintöä minulle, koska tällä viikolla oli myös äitini kuolinpäivä, joten kirjoitin suoraan omasta äidistäni.
Meillä ei ollut maailman lempein äiti, koska myös hänenkään lapsuutensa ei ollut maailman lempein. Jos ihmiselle ei ole paljon eväitä rakkauteen annettu, vaikea sitä on yhdeksälle lapselle jakaa. Äiti kuitenkin hoiti kaikki perusasiat ja teki töitä meidän eteen aamusta iltaan. Vaikka äidin rakkaus ei näkynyt useinkaan suoranaisena hellyytenä meitä kohtaan, niin jokaisessa teossa näkyi kuitenkin välittäminen ja huoli.
Toinen runo on ikään kuin huuhdahdus sille perinnölle, jonka olen äitini kanssa jakanut, kaikista ennakkopäätöksistä huolimatta. Äiti murehti meistä loppuun saakka ja veljen kanssa jopa huumorilla totesimme, että äiti ikään kuin virkistyy, kun saa vielä huolehtia. Nyt omassa keski-iässäni huomaan olevani juuri samanlainen, ikuinen huolehtija. Toki aitojen huolten ollessa läsnä, ne on vaikea unohtaa ja niistä päästää edes hetkeksi irti.
Ensimmäinen runo on faktan ja fiktion sekoitus, koska näin runo toimii paremmin. Vaikka en muista äidin meille tuutulauluja laulaneen, peitteli hän meidät, ja varsinkin nuorimmat lapset, rukouksin vuoteeseen. Pitkään olin äidille vihainen, kunnes sitä aikuistui ja alkoi ymmärtää enemmän, varsinkin silloin, kun sai omia lapsia. Pala palalta tutustuin aikuisena omaan äitiini ihmisenä ja ei omena kauas puusta ole pudonnut.
Äiti oli ollut nuorena hyvinkin romanttinen nuori nainen, mutta lapsuuden kolhujen jälkeen luottamus itseensä oli karissut eikä äiti ollut juurikaan uskaltautunut seurustelemaan. Äitini oli runonlausuja ja tämän opin tietämään vasta aikuisena. Vähitellen opin tietämään, että meillä äidin kanssa oli melko samanlainen maku kirjallisuuden suhteen, molemmat rakastimme elämänkertoja. Itse asiassa matka äitini sielunmaisemaan alkoi juuri tuosta Marie Curien kirjasta. Olin ostanut hänen elämänkertansa kirjastosta eurolla ja kirja lojui pöydälläni äidin kyläillessä luonani. Huomatessaan kirjan, äiti kertoi, että kuinka oli lukenut sen nuorena tyttönä. Silloin ymmärsin, että myös äitini on oma persoonansa ja erittäin mielenkiintoinen ihminen.
On ollut ilo huomata, että myös omat lapset alkavat pikku hiljaa nähdä minut omana yksilönäni eikä pelkästään kaikesta huolehtivana äitinä. Lasten elämässä on asioita, joita edelleen kannan sydämessäni, mutta yritän myös elää omaa elämääni ja olla nainen monella tasolla, äitiyden lisäksi.
Kevätiloa! 💗 Nautitaan äitiydestä, mummoudesta ja ennen kaikkea siitä, että saamme olla Naisia, joilla on juuret ja perintö myös omalta äidiltä! 💗
