Syksyn harmauteen väriä ja iloa! :)

Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

Tänään sytytetään kynttilöitä ympäri Suomea lasten muistoille. Soitin eilen äidilleni. Tulin ajatelleeksi, että tämä päivä koskee myös häntä eikä vain minua. Veljeni on kuollut eli hänen poikansa. Äitini asuu palvelutalossa, jossa ei saa sytyttää kynttilöitä. Vaikka suru asuu sydämessä ja tämä päivä ei poikkea muista, ymmärsin, että myös äidilleni olisi ollut tärkeä tuo lohdullinen ele. Katsella kynttilän liekkiä ja muistella sen palaessa omaa poikaansa.

Myöskään itse en pääse muiden mukana hautausmaalle sytyttämään kynttilääni, sillä olen tämän illan töissä, ihmisiä hoitamassa. Mutta voin tehdä sen kotona työvuoron jälkeen.
Suru on ollut monta vuotta osa elämääni.
Matkalla se on muuttanut muotoaan. Puhutaan suruprosessista ja tunnistan sellaisen tavallani läpikäyneeni. Sen viisi vaihetta ovat vain olleet minunlaisiani. Pitkään kannoin vihaa sydämessäni. Kuolemaa oli vaikea hyväksyä.Vasta monen vuoden jälkeen tulivat itku ja kyyneleet.
Tänä päivänä muistan omaa poikaani haikeudella, ilolla ja hymyillen monille muistoille, esim. hänen pienille jekuilleen. Ilo ja suru kulkevat käsi kädessä sydämessäni. Samalla tavalla kohtaan kasvavien lasteni tapahtumia, myös  hyvä mieli tuo kyyneleet silmiini.

Joku päivä kirjoitan kenties pojastani enemmän, mutta tänään haluan jakaa vain tämän runon:

Kuvasi muistoina

Elämä hajonnut kuviksi,
muistoiksi
nahkakansien välissä
monta onnellista hetkeä
hymysi kertoo iloisista päivistä,
jolloin tuska ei ollut läsnä
nyt kuvasi,
hymysi
ihanana muistona
lohtuna surun keskellä
sinun kuvasi
säilyy
sydämessäni
Poikani

Kesä 2008

Poikani Mikko s.160990 - k. 070799

 


Tasan 22 vuotta sitten syntyi toinen poikani Mikko. Mikko tuli maailmaan rauhallisesti sunnuntaina aamupäivällä. Samalla tavalla Mikko lähti tästä maailmasta eräänä kesäiltana 13 vuotta sitten.
Paljonkin voisin hänestä kirjoittaa, kuten muista lapsistanikin. Tänään haluan vain jakaa ensimmäisiä ajatuksiani, joita mieleeni tuli, kun lääkäri kertoi, ettei toivoa enää ole.

Minun pieni enkelini
hänen nauravat kasvonsa
lommolle painuneet poskensa
ripset lepäsivät poskipäillä

nyt niitä ei enää ole
syöpä vei kaiken pois
toivonkin
               kirjoitettu 24.5.99

Riippakoivun oksalla
rantakalliolla
istuin monet tuokiot
ihmetellen meren äärettömyyttä
pienen ihmisen murheet
muuttuivat pisaroiksi meressä

Elämä antaa mittasuhteet


                                         13092012