Tarkoituksenani ei ole kirjoittaa kritiikkiä elokuvasta, vaan toisenlaisesta tiestä pohjoiseen. Vajaa vuosi sitten tutustuin nykyiseen miesystävääni. Tutustuminen liittyi elokuviin, tavallaan. Hänen kanssaan olen saanut tutustua uusiin asioihin, omaa teemaa lainaten, olen löytänyt ilolla monia uusia polkuja.
Minulle uutena aluevaltauksena, olemme tutustuneet Lappiin, tie on kulkenut Pohjoiseen. Kokemus on ollut valloittava. Valloitus alkoi yhteisellä kesälomallamme, ajoimme Via Karelia-reittiä Kompakalta Juumaan, Oulangan kansallispuiston eteläisimpään osaan. Lapsuuden maisemista uusiin maisemiin. Tavallaan symbolista tuokin, jos niin haluaa ajatella. Kun on menneisyyden kanssa sinut, on hyvä jatkaa eteenpäin.
Kävelimme Pienen Karhunkierroksen. Jylhät maisemat ja kosket saivat etelän asujan aivan mykistyneeksi.
Nuoret partioilaiset kirmasivat vinhaa vauhtia ohi, ikäänkuin olisi ollut kova kiire uusiin kokemuksiin ja uusiin seikkailuihin. Itse pysähdyin useimpaan kertaan vain ihailemaan ja nauttimaan maisemista, ja siinä ohessa pohtimaan syntyjä syviä. Toki opin jotain uuttakin. Olen aina ollut korkeanpaikankammoinen ja en usko sen kokonaan väistyneen, mutta tänä kesänä opin, että pelkonsa voi voittaa. Miesystävän opastuksella hivuttauduin lähemmäksi jyrkänteen reunaa ja vähitellen voitin pelkoni, tunne oli upea. Ehkä se oli myös oppitunti luottamuksesta. Loppukierroksesta hän jo melkein joutui toppuuttelemaan, etten menisi liian lähelle reunaa.
Viiko sitten kotiuduimme Lemmenjoelta. Vaelsimme n.45km, askelmittarin mukaan, jylhissä maisemissa. Jälleen kerran minulle uusi kokemus. Etukäteen olin monia pelkoja täynnä. Toki jännitys oli positiivista. Mutta jännitin etukäteen, että kestääkö kunto tai selkä rinkan kantamista tai miten selvitään "korvessa". Toki minulla oli luja luottamus miesystävääni, kokeneeseen Lapinkävijään. Pelot osottautuivat melko turhiksi. Koin ylpeyttä siitä, että kuinka hyvä kunto minulla oikeasti on. Rinkan jaksoin hyvin kantaa, kiitos miesystävän, jolla oli huomattavasti suurempi taakka. Ja tuossa "korvessa" kulkemisesta ei ollut juuri tietoakaan.
Minut yllätti kullankaivuun laajuus ja mönkijöiden suuri määrä erämaassa. Tässä en lähde ottamaan sen kummemin aiheeseen kantaa, puoli tai toisin. Minulla oli vain tallella harhakuva vaskoolia heiluttelevista pitkäpartaisista ukoista joen tai puron varrella. Alkutaipaleen saimme siis taivaltaa mönkijöiden reitillä ja ensimmäisen yön saimme nauttia autiotuvan sekä kodan mukavuuksista, kiitos kullankaivajien. Pellisen laelle päästyämme, pääsin aitoo tunnelmaan. Tunturien jylhyys on yksinkertaisesti valloittavaa. Siellä ylhäällä kaikki tuntui olevan niin kaukana ja elämä sai hetkeksi uudet mittasuhteet. Tämä on varmaan yksi syy siihen, miksi luonto on minulle niin rakas, saa hetkeksi unohtaa jopa itsensä, hyvällä tavalla.
Laella tuli poroja laumana vastaan. Ensi ne tulivat kohti ja sydän heitti volttia, mutta taas opin uutta. Porot kääntyivät ja lähtivät jonossa jölköttelemään toiseen suuntaan. Jäin harmittelemaan, kun en saanut lähikuvaa. En myöskään tiennyt, että tuolla korkeudella on karhuja. Eräs mies yhdellä leiripaikalla kertoi nähneensä musta karhun. Varmasti olisin pelännyt karhun läheisyydessä. Mutta tuoreena valokuvauksen harrastajana huomasin harmittelevani suuresti, etten päässyt kuvaamaan tuota harvinaisuutta, mustaa karhua.
Ensimmäisenä päivänä vaelsimme n. 17 km. Kokemus oli ihana ja leiriytyminen luonnossa mielekästä. Tapasimme yksinvaeltajia, miesporukoita ja pari pariskuntaakin. Oli mukava vaihtaa ajatuksia vaelluksesta ja saada ideoitakin. Ensikertalaisena sitä yritti ottaa mahdollisimman paljon kokemuksesta irti. Ajattelin seuraavan kerran noudattaa toisen pariskunnan ideaa. He kertoivat siirtyneensä nautintovaiheeseen, jossa vaeltaminen ei vain ole pelkkää menoa ja puurtamista, vaan pikemminkin keskittyvät nauttimaan olostaan luonnon keskellä.
Meilläkin, miesystävän kanssa, syntyi vaelluksen varrella paljon uusia ideoita siitä, miten jonkun asian voi tehdä toisin, mitä ei kenties tarvitse olla mukana ja mitä kenties on ehdottomasti hyvä olla mukana. Vaikka ensikertalaisena en osannut varata edes kunnon vaelluskenkiä mukaan, nilkan ihon lievä hiertyminen ei saanut syttynyttä vaelluskipinää sammumaan. Ehdottomasti uudet vaelluskokemukset odottavat!
