(Sukumme matriarkka, kuten siskoni mammaani nimittää)
Äitini pääsi vihdoin Hannalaan. Tänä päivänä ei ole vanhainkoteja. Tämän paikan virallista nimeä en vielä tiedä. Oman yksikköni nimi, jossa työskentelen, muuttuu vuoden alusta monipuoliseksi palvelukeskukseksi. Nyky mittapuun mukaan äidilläni kävi tuuri, hän pääsi yhden hengen huoneeseen. Hän saa sinne omia huonekalujaan ja tuttuja tavaroita. Näin on monella, mutta ei kaikilla vanhuksilla. Äitini on onnekas.Olen tytär, mutta samalla myös lähihoitaja, joten katson asiaa monesta näkövinkkelistä.
Äidin omasta näkövinkkelistä ajatellen, en usko, että hän kokee oloaan niin onnekkaaksi. Äitini toive oli saada elää kotona loppuun saakka. Hän saa kuitenkin istua omassa modernissa keinussa ja virkeinä hetkinä katsoa omasta televisiosta lempisarjojaan. Keinustuoli on yhteinen lahjamme, meiltä 8 lapselta, äidin 80-vuotispäivänä. Rakkaan veljen ansiosta äidillä on kaikki nykymukavuudet ja lempimusiikki saatavilla.
Äitini ehti täyttää sairaalassa 85 vuotta. Pahaltahan se tuntui aluksi, varsinkin, kun en päässyt paikalle. Soitin äidille kuitenkin sinä päivänä ja hän olikin yllättävän hilpeällä päällä omana syntymäpäivänään, joulukuun alussa. Äiti nauroi hersyvästi, kun eräs miespotilas oli kehunut häntä pöydän yli nätiksi tytöksi, häntä 85 vuotiasta vanhaa naista. Toivon äidille virkeitä päiviä vanhainkodissa, vanhusten keskuksessa tai miksi me ikinä keksimmekin äitiemme ja isiemme ehtookotia kutsua. Ja pari komeaa mieshoitajaa piristämään mieltä arjen keskelle. Näkisitte omat naisasukkaani, kuinka silmä kirkastuu mieshoitajan nähdessä, mutta se on jo toinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti