Pyhäinpäivä ja toisenlaiset muistot

Tällä viikolla on töissä niin kiireistä monien sairauspoissaolojen vuoksi, etten ehdi proosakurssille ja eikä mielikään ole ollut luovassa olotilassa. Jouduin vaihtamaan työvuoroa ja jotenkin tuntuu, että tämä kellojenkin siirtäminen on sekoittanut elämän rytmiä. 

Olen viettänyt Pyhäinpäivän viime vuosina moninaisten muistojen parissa, muistaen vanhempiani, veljeäni ja ennen kaikkea omaa rakasta poikaani. He ovat mielessäni myös tänä Pyhäinpäivänä <3.

Tänä vuonna meillä on kuitenkin luokkakokous ensi lauantaina. Ilmoittautuessani mukaan, en huomannut katsoa, että tuona päivämääränä on myös Pyhäinpäivä. Aluksi minua häiritsi ajatus luokkakokouksesta juuri Pyhäinpäivänä, mutta ajatus nähdä toisemme lauantaina on muuttunut mielekkääksi, sillä onhan osa heistä jäänyt myös hyviksi ystäviksi. 

Luokkakokouksen järjestäjä pyysi meitä kertomaan sähköpostilla jonkun mieleenpainuvan muiston noilta vuosilta. Kävimme Adventistien sisäoppilaitosta, jossa asuimme koko kouluvuoden ajan, joten muistoja on todella paljon. Lähetin pari muistoa liittyen meidän luokan tapahtumiin. 

Yksi tällainen oli, kun pari meidän luokan pojista yritti laihduttaa minua, silloin(kin) pehmeän pulskaa tyttölasta, työntämällä pulpettia minua kohti molemmilta puolin, edestä ja takaa. Opettaja kyllä torui poikia ankarasti, mutta jotenkin en ole koskaan muistellut noita, usein jekkuja keksineitä, pojanviikareita pahalla. 

Itselleni tietysti mieleenpainuvimpana muistona on ensirakastumiseni, kuten varmaan meille useimmalle. Kaksi vuotta olin umpirakastunut samaan poikaan. Välitunneilla, ruokalassa tai vapaa-ajalla, aina hänet nähdessä polvet olivat sulaa vahaa. Vielä vuosien jälkeenkin sydän heitti volttia hänet nähdessäni. Mutta koska en saanut vastakaikua rakastumiselleni ja varmaan muutenkin on normaalia, oli minulla monta pikkuihastusta kaikkien noiden vuosien aikana. 

Jo tuolloin, murrosiän suuressa myllerryksessä ja kaukana pois kotoa, hain mielenrauhaa luonnosta. Lempipaikkani oli istua riippakoivun oksalla kallion kupeessa ja katsella Harvaluodon ohi merelle kaukaisuuteen. Jotenkin se äärettömyyteen katsominen sai ajatukset oikeaan perspektiiviin, kokemaan itsensä ja murheensa sopivan pieniksi. Luonto ja tämä valokuvaaminen ovat parhaita terapian muotoja keski-ikäisenkin elämän myllerryksessä <3.

Levollista Pyhäinpäivää muistojen ja rakkaiden parissa!