Pöytälaatikkorunoilija..

En minä osaa kirjoitaa autonomiasta,
automaatiosta
automobiileista

yhdessä runossani kirjoitin linja-automatkasta
kirjoitin pojasta, jonka sinisissä silmissä häivähti poikani muisto
yhdessä runossani kirjoitin ymmärtäväisestä kanssamatkustajasta

kirjoitan pienistä tunteista
kirjoitan unista, joissa korjaan lapsuuden lastenvaunuja
niitä, joita kukaan ei keinuttanut

nämä runot minä piilotan pöytälaatikkoon
huomenna minä kirjoitan lauluja
huomenna


Olen talven ajan käynyt proosakurssia. Syksyllä aloitin sen ajatuksella, että jos mummouden ja lasten huolien keskellä jaksaisin panostaa myös itseeni. Välillä on tuntunut syntyvän tekstiä, jota itsekin on  osannut arvostanut enemmän. Välillä taas tulee tunne, että kirjoitan vain itselleni pöytälaatikko runoja, ajatelmia tai hajatelmia, kuten edellinen miesystäväni kuvaili tekstejäni.

Viime torstaina oli proosakurssin viimeinen osallistumiskerta ja tällaisen hieman alakuloa huokuvan tesktin sain aikaiseksi. En kuitenkaan enää jaksanut mennä itse kurssille ylitöiden, väsymyksen ja alakulon vuoksi. Sitä niin toivoo huolettomia päiviä, mutta vaikeudet eivät koskaan kysyy lupaa tullessaan. Kirjoitan avoimesti siksi, että jos joku samankaltaisissa ajatuksissa tätä joskus lukee.

Edellisten huolien helpottaessa olen  aina ajatellut, että nyt minulla vihdoin on taas aikaa ja energiaa myös hieman keskittyä itseeni ja keskittyä vaikka johonkin hyvään harrastukseen, kuten tämä proosakurssi oli. Mutta vaikeuksien edessä ihmisen elämänhallinta horjuu ja usko itseensä. Vaikka välillä olen jaksanut keskittyä normaaliin arkeen ja työ siinä kummasti auttaa, niin oman lapsen elämäntilanne vie sekä voimia että mielialaa alaspäin.

Koko tämän talven olen pelännyt, että lapseni sairastaa syöpää. Tutkimukset alkoivat syksyllä, kun tytär oli jo pitkän aikaa kipuillut ja imusolmukkeetkin ympäri kehoa olivat turvoksissa. Nyt kevättalvella on vihdoin tullut vastauksia ja kysymyksessä on suolistossa oleva syövän esiaste, jos olen oikein ymmärtänyt. Hoitona on kuitenkin solunsalpaajahoito ja kun oma lapsi sairastaa ja on kovin kipeäkin, niin ei sitä äitinä osaa olla huolehtimatta ja valvomatta öitään.
Monenlaisia unia on tullut nähtyä, painajaisia myöten ja tämä teksti syntyi yhdestä niistä. Koen, että tuo lastenvaunujen korjaaminen tuossa kyseisessä unessani kertoi itsestäni.

Proosakurssilla puhuttiin kliseistä, jotka liittyvät kirjoittamiseen. Yksi niistä on se, että tekstit syntyvät pelkästään inspiraatiosta. On totta, että pitää istua alas miettimään ja rakentamaan tekstiä, mutta sattumalta omat, mielestäni parhaat tekstit, ovat syntyneet inspiraatiosta. Tekeekö se minusta pöytälaatikkorunoilijan, mene ja tiedä. Mutta oli mukava kuitenkin kokeilla, että pystyykö itse yhtään kehittymään kirjoittamisessa. Mielestäni opin kyllä asioita ja näkemykseni lisääntyi sen suhteen, että mitä hyvä teksti pitää sisällään.

Vaikka minusta ei tulisi pöytälaatikkorunoilijaa kummempaa, niin aion jatkaa kirjoittamista joko inspiraation voimalla tai tarpeesta purkaa ajatuksiani. Toivon vain, että kevät ja kesä toisi tulleessaan myös positiivisia asioita, olisi aika muutamalle täyttymättömälle unelmalle, kuten vaikka uusi kamera, valokuvauskurssille osallistuminen tai vaikka proosakurssilla jatkaminen.

Kevätiloa kuitenkin toivon! "Joki juoksee niin kuin aina ennenkin..."