Ollako kiitollinen..hmm..

Olen pohtinut paljon viime päivinä tuota kiitollisuuden teemaa. Hyvistä asioistahan pitäisi olla kiitollinen ja turha nurina vain masentaa. Mutta missä menee raja, jaksaako sitä olla kiitollinen hyvistä asioista silloin, kun elämä kolhii? Milloin on annettu niin raskas taakka, ettei jaksa olla kiitollinen mistään? Omassa työssäni, lähihoitajana, olen huomannut, että paljon on kiinni ihmisen omasta asenteesta, kuinka elämään ja vaikeuksiin suhtautuu.

Sunnuntaina kävi kodissamme savuvahinko. Tyttärelläni oli jäänyt levy päälle ja paistinpannun kahva  mureni kuumuudesta enkä tiedä mitä ainetta levisi ympäristöön. Tullessani kotiin illalla haju oli valtava, pistävän metallinen. Tyttö oli ehtinyt tuulettaa, joten vastassa oli inhan kostean kylmyyden ja pahan hajun sekoitus. Olemme tuulettaneet monta päivää ja pesseet konetolkulla vaatekankaita ja mattojakin ja haju vain vielä leijailee kämpässä. Toissa iltana kylmyys ja haju alkoivat saada minusta masentavan otteen. Sohvalla istuessani yritin lohduttaa itseäni, että pian tämä on vain paha muisto. Siinä omassa masennuksessani velloessani minulle tuli mieleeni siskoni talopalo vajaan vuoden takaa ja kaikki ne oikeustaistelut ja hänen kertomuksensa mustansavuisista tavaroista. Nyt jaksoin verrata omaa kokemustani hänen kokemukseensa ja ehkä minä pienen väläyksen omaisen hetken pystyin ymmärtämään, että miten kauheaa hänellä oikeasti on ollut. Jaksoin olla kiitollinen, että "vain näin kävi".

Aikanaan poikani kuoleman jälkeen, kun kannoin pitkään vihaa sisälläni, kiitollisuus ei kuulunut edes sanavarastooni. Jos ajatus edes häivähti mielessäni, vihaisena ajatteli, että vieläkö pitäisi olla kiitollinen. Että ihanko polvillani kiitän elämää siitä, että tämän sain kokea. Kokemus oli niin valtava, että se vei kaikki voimat. Ei jaksanut asennoitua ja olla kiitollinen. Hyvä, kun jaksoin seuraavaan aamuun saakka. Muut lapseni pitivät minut elämän syrjässä kiinni. Tänä päivänä jaksan olla kiitollinen. Kyynel silmäkulmassa ajattelen lapsiani ja olen kiitollinen, että elämä kaikesta huolimatta on hyvä ja vaikeiden vuosien jälkeen heillä on asiat hyvin.

Eilen työssäni kohtasin ihmisen, joka olemuksellaan sai minut herkistymään ja sai kyyneleen ilmestymään silmänurkkaani. Tämä pitkän elämän elänyt miespotilas (96v.) kertoi minulle tarinaa, häntä siinä syöttäessä. Hän kertoi kuinka he olivat vaimon kanssa kalastelleet ja viettäneet aikaa mökillään ja kuinka ne olivat olleet ihania aikoja. Ja nyt hänelle oli tullut kova vanhuus ja kovat kivut. Hän oli tullut meille saattohoitoon levinneen syövän takia. Hän jaksoi kaikesta huolimatta olla kiitollinen hyvästä eletystä elämästään. Minuun teki vaikutuksen hänen asenteensa ja hänen minua kiittäessä, minulle tuli kiitollinen olo, että sain kunnian häntä hoitaa.    

Rakastan Maaria Leinosen runoja ja kiitän häntä, että saan niitä jakaa. Tässä yksi:

 Usein sitä ennen ajatteli
että jos olisi ollut toisin
jo lapsuudesta alkaen.
Jo syntymässä.
Jo ennen syntymää.
Vaan olisiko mikään
paremmin?

Olisin eri ihminen.
Elänyt eri elämän.
En olisikaan tämä. Minä.
En istuisi nyt tässä
auringon hyväiltävänä
kädessä tämä kukka
pieni ihme
maailman kokoinen
en osaisi sitä ihastella
en rakastaa tätä hetkeä.

Ja sinä siinä -
missä olisitkaan.
~Maaria Leinonen