Hyvää Uutta vuotta!

Valoa odotellessa

Monen myrskyisän päivän jälkeen kaipaan valoa ja aurinkoa. 

Kaipaan kevät hankia ja punaisia poskia. 

Oma kaupunkikin näyttää kauniilta lumipeitteessä ja valossa. 

Kaipaan valon tuomaa energiaa.

Kaipaan valon tuomaa iloa ja hyvää mieltä.

Imelletty perunalaatikko paistumassa. 

Pian kummipoikaa katsomaan ja lahjoilla iloa tuomaan.

Joulun haikeat muistot

Olen tänään viettänyt omanlaistani pikkujoulupäivää tai siksi sitä haluan kutsua. Olen huono leipomaan, mutta jotain itse tehtyä haluan joulussani olevan. Joten minulle on tullut tavaksi leipoa muutama karjalanpiirakka jouluaattoa varten ja samalla kuunnella joululauluja. Vuosien varrella on muutama kyynelkin päässyt mukaan leivinuuniin.

Viime päivinä, ja tänäänkin ennekuin aloin touhuamisen, olen lukenut toisten blogeja ja facebook-komentteja siitä, kuinka joulu on haikea ja vaikea omaisen, varsinkin oman lapsen kuoleman jälkeen. Tänään piirakoita leipoessani pohdin tätä aihetta. Syksy ja joulunalusaika ovat olleet minulle vaikeita poikani kuoleman jälkeen.

Pari vuotta sitten oivalsin, että joulun aika on jo pitkään ollut minulle tumman sävyinen. Tajusin, että näin se on ollut siitä saakka, kun isäni kuoli minun ollessani 20v. Lapsuuden joulut loppuivat siihen. Lapsena sitä ei osannut arvostaa äidin hääräämistä keittiössä, vaan koin, että isäni järjesti joulun. Hän koristi kodin ja teki itse kynttiläasetelmia ja soitti joululauluja. Lapsilleni olen valmistanut monta joulua, mutta yksikään joulu ei ole tuntunut samalta kuin lapsuuteni joulut.

Myös poikani kuoleman jälkeen joulut ovat olleet haikeita. Koen, että suru asuu minussa ja ilmenee aika ajoin erilaisissa muodoissa. Viikolla sain kunnian saattohoitaa erästä vanhusta. Hänen kertoessaan kaikista läheisistä, jotka odottavat taivaassa, lähetin hiljaiset terveiset hänen mukanaan pojalleni, isälleni ja veljelleni, vaikka en taivaaseen uskokaan. Oman suruni haikeus nosti päätään, mutta antoi minulle myös ymmärrystä kohdata tämä vanhus. Uskon, että haikea ja synkkäkin tunnelma jouluna on kiinni kunkin omasta kokemuksesta, surun läheisyydestä tai muista vaikeista kokemuksista.

Kannan poikani, isäni ja veljeni muistoa sydämessä. Tänään piirakoita tehdessäni ja elämän monimuotoisuutta pohtiessani nousi minulle halu pitkästä aikaa viettää iloinen perhejoulu. Muut lapseni ovat aikuisia tai aikuisuuden kynnyksellä ja itse elän uutta parisuhdetta. Monien vaikeiden vuosien jälkeen elämässä on iloa ja valoa, josta olen hyvin kiitollinen. Haluan viettää levollisen joulun, haikeiden muistojen keskellä nauttia siitä onnesta mitä elämä on suonut.

Niille, joille joulu on vieläkin vaikeaa aikaa ja muistot liian haiketa, kyetäkseen nauttimaan joulusta, haluan jakaa ajatuksia, jotka koin itse joitakin vuosia sitten:

 Joulun haikeat muistot

Joulu mieliimme nyt saa.
On tämä aikaa haikeaa.

Lapsille on joulu riemujuhla verraton.
On heillä ilo ja odotus suunnaton.

Ken on aikuiseksi jo varttunut,
On hälle muistoja jo karttunut.

Kun Sylvian joululaulu soi,
pieni tyttö isää sydämessä muistella voi.

Kun Vesku laulaa varpusesta,
on sydän haikea pakahtua kaipauksesta.

Kun ylistämme Herraa heinillä härkien kaukalon,
veli viaton nyt joulurauhan saanut on.

Joulu mieliimme nyt saa.
On tämä aikaa haikeaa.

Monta raskasta joulua kokeneena uskallan sanoa, että kyllä vuodet tuovat helpotusta suruun. Elämä maistuu jälleen ja joulusta voi ja saa nauttia. Muistot sydämessä eivät katoa koskaan, mutta jouluna on lupa nauttia rauhasta ja rakkaiden läheisten seurasta. Rauhaisaa joulun odotusta!

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Joudun viettämään itsenäisyyspäivän sisätiloissa, talven syli ei aina ole armollinen. Silti olen kiitollinen, että saan viettää itsenäisyyspäivää Suomessa suomalaisena. Olen kiitollinen omasta suomalaisesta luonteestani, omista suomalaisista juuristani. Olen kiitollinen, että saan asua näin kauniissa maassa, jossa on puhdas luonto. Olen kiitollinen siitä, että saan ajoittain hoitaa niitä ihmisiä, jotka ovat taistelleet meille vapaan maan.  

Koivu on minulle suomalaisuuden symboli.

Rakasta suomalaisia valkoisia koivuja. 

Jo lapsesta lähtien on koivu ollut minulle myös lohdun symboli.

Riippakoivun oksalla, nuorena tyttönä, istuin haaveilemassa 

elämästä, pohtien syntyjä syviä.

Koivut ovat kantaneet suruni ja itkuni.  

Koivun katveessa olen istunut monet tuokiot.

Koivun juurella olen löytänyt lohdun ja 

voiman jatkaa eteenpäin.

    

Onnea omalle äidille!

Viikonloppuna sain olla mukana juhlistamassa miesystäväni äidin 80-vuotispäivää. Tänään oma äitini täytää 84 vuotta. Tämän runon kirjoitin hänelle hänen täyttäessään 80 vuotta.

Äidille

Sinä annoit minulle elämän
sinä annoit minulle nimen
sinä kannoit minua sylissäsi
ja kerroit minulle, että minä olen kaunis

sinä peittelit minut iltaisin uneen
ja rukoilit, että elämä kantaisi yön yli
sinä huolehdit minusta, kun minä olin teini
sinä murehdit, kun minä laajensin
maailmankuvaani avarammilla maisemilla

sinä olet opettanut mitä on olla äiti
sinä olet opettanut minut huolehtimaan
nyt on sinun aika olla huolehtimatta
nyt on sinun aika levätä
ja nauttia elämästä

elämä on kantanut tähän päivään
minä en usko enkeleihin
minä uskon rukouksiisi
Äiti

Joulukuu 2008

Valoa sateen jälkeen

Pitkän raskaan viikon jälkeen olen saanut nauttia ihanan rentouttavasta viikonlopusta rakkaiden kanssa.

Tämä kuva on mielestäni kuvaava, runollinenkin, vaikka nyt onkin runosuoneni tukossa.

Joten toivotan vain rauhaisaa sunnuntai-iltaa ja huomenna alkavaan viikkoon virkistystä!

                                        

Kanssamatkustaja

Kirjailittaren blogia lukiessani muistin tämän runon ja haluan sen nyt jakaa. Surusta toipuminen on pitkä matka eikä siitä toivu oikeastaan koskaan. Suru muuttaa muotoaan ja elämä on helpompaa. Olen sanonut, että suru asuu minussa, sen muodot vaihtelevat eri aikoina. Poikani paikka on sydämessäni muiden lasteni rinnalla. Kuten muiden lasteni elämä aiheuttaa äitinä moninaisia tunteita huolesta suureen iloon, niin kuolleen poikani muistot tuovat sekä surun että ilon kyyneleitä silmiini.


Kanssamatkustaja   

Kun astuin tähän junaan
tunsin olevani yksin

Monta asemaa meni ohi
istuin sokeana
surun valtaamana
kykenemättömänä huomaamaan
muita matkustajia,
joilla
sama suru
sama taakka

Kyynelten keskeltä
havahdun huomaamaan
kanssamatkustajan
hänen kasvonsa
hellän
ymmärtäväisen hymynsä

Asema asemalta
on helpompi
jatkaa matkaa

06.11.05

Isän muistolle

Isää muistelin eilen kävelylenkillä ja syntyi tämä runo. Olin nuori tyttö, kun isä kuoli, vasta parikymppinen. Isä oli moni sairas ja minut vanhempana (39v) saanut, joten silloin koin hänet vanhukseksi. Jo pitkään olen ymmärtänyt, että hän oli melko nuori mies vielä 59 vuotiaana. Monta hänen tarinaansa jäi kuulematta, lapseni eivät häntä koskaan tavanneet. Suru isän poismenosta on kasvanut vain vuosien myötä, niin monessa olisin hänen halunnut olevan mukana. Isä kuoli tasan 26 vuotta sitten, 02111986.

Sinä lähdit syksyn pimeään
hiljentäen askeleitasi
pyytäen myös minua
hidastamaan vauhtiani
kulkemaan rinnallasi
voimasi olivat vähissä
jalkasi eivät enää kantaneet
siipesi eivät enää lentäneet

Olit pakannut matka-arkkuasi monta vuotta
valmistautunut taivasmatkalle
jo nuorena miehenä oli mummosi evästänyt sinut alkuun,
kalakukko kainalossa olit lähtenyt taipaleelle
monta tarinaa ehdit jakaa kanssamme
evästää myös meitä matkalle

Kun suljin kotioven lähtiessäni maailmalle,
en tiennyt isä, että näkisimme viimeisen kerran
omat askeleeni kevyinä, jalkani vahvoina
en  voinut ymmärtää,
etteivät siipesi enää kanna
en voinut ymmärtää,
että olit valmis taivasmatkalle

Kirjoitettu 011112

Nyt minä kerron sinulle

Löysin vanhemman runoni selatessani tallennelevyäni. Tämä on vuosia aiemmin kirjoitettu. Elämä on mennyt eteenpäin ja olen löytänyt uusia asioita elämääni, kiitos nykyisen miesystäväni. Mutta haluan jakaa tämän runon hieman muokattuna, sillä minusta se on kaunis, varsinkin sen alkuosa.

Kun sinä sanoit: kerro minulle,
minun olisi pitänyt kysyä:
mitä sinä haluat kuulla?
Kuulakko?
Kuulakko siitä,
kuinka lapsena juoksin metsäpolkua järven rantaan
hiki iholla sukelsin pinnan alle ihmetellen valon taittumista vedessä
Kuulako siitä,
kuinka makasin pihlajan alla nauttien tuulen vireestä  hiuksissani
ja ihmetellen, kuinka monta punaista marjaa mahtuu yhteen puuhun
Kuulako siitä,
kuinka ihmettelin meren äärettömyyttä, purjehtiessani aavan taivaan alla
Kuulako siitä,
elämän ihmeestä, jonka sain ylpeänä äitinä pitää sylissäni.

Sen sijaan kerroin sinulle
niistä poluista,
joilla tyttönen ei juokse kompuroimatta
kerroin niistä vaikeista päivistä,
jolloin valon peittää varjo.

Nyt minä kerron sinulle:
minä muistan miltä tuntuu,
kun aurinko lämmittää kasvoja
minä muistan sen ilon, jonka tunsin,
kun sinä hymyilit minulle ensi kerran
Nyt minä tiedän miltä tuntuu,
kun varjo väistyy ja
valo valaisee elämäni

Vierailu äidin luona

Minulla oli pari arki vapaata ja päätin viettää ne äitini kanssa. Asun 150 km päästä äidistäni. Oma ja lasten elämä kaikkine työ-, seurustelu-, ym kiireineen vievät suurimman osan ajastani. Mutta huoli omasta äidistäni ja hänen hyvin voinnistaan on jatkuvasti taka-alalla.
Äiti muutti isäni kuoleman jälkeen lähelle veljeäni ja hänestä huolehditaan hyvin, mutta tyttärenä en osaa olla huolehtimatta.

Äiti on saanut minut melko iäkkäänä, jos niin voi sanoa, ollessaan itse 38 vuotias. Joten äidistä on tullut jo vanhus ja hän tarvitsee myös kodinhoidon palveluja pärjätäkseen kotona. Nuorempana äiti oli fyysisesti hyvin terve, mutta kova elämä ja yhdeksän lasta ovat jättäneet jälkensä ja sydämen vajaatoimintadiagnoosi muutama vuosi sitten ei ollut suuri yllätys.

Ollessani paikalla hoidin äidin ihan itse ja lähetin kodinhoitajan eteenpäin. Aamulla äitiä suihkuttaessa, hän tokaisi, että jos asuisin vieressä voisin suihkuttaa hänet joka toinen kerta. Hän, kun kuulemma oli pessyt minut lapsena. En pessyt äitiäni velvollisuudesta, vaan koin tosiaan, että sain tehdä hänelle palveluksen. Mutta elämää ei voi aina päättää etukäteen, ja oma elämä lasten kanssa oli muotoutunut jo kauan ennen äidin valintoja. Silti aika ajoin poden jopa syyllisyyttä siitä, että en voi olla äidin elämässä läsnä niin usein kuin haluaisin.

Uskon, että monet minun ikäluokkani ihmisistä painivat tämän asian kanssa. Siksi halusin tästä myös kirjoittaa, jakaa ajatuksiani aiheesta. Työskentelen perusterveydenhuollon jatkohoito-osastolla ja tähän samaan aiheeseen törmään viikottain. Moni omainen asuu kaukana työn tai muun syyn takia ja moni vanhus on yksin. Kaikilla ei ole edes lapsia tai välit ovat katkenneet. Kaikesta huolimatta voin olla kiitollinen, että minulla on mahdollisuus vielä osallistua äitini elämään ja välillä jopa saan kunnian häntä hoivata. Ehkä joku päivä vastavuoroisesti joku omista lapsistani rasvaa myös minun jalkani ja peittelee minut uneen.

Ollako kiitollinen..hmm..

Olen pohtinut paljon viime päivinä tuota kiitollisuuden teemaa. Hyvistä asioistahan pitäisi olla kiitollinen ja turha nurina vain masentaa. Mutta missä menee raja, jaksaako sitä olla kiitollinen hyvistä asioista silloin, kun elämä kolhii? Milloin on annettu niin raskas taakka, ettei jaksa olla kiitollinen mistään? Omassa työssäni, lähihoitajana, olen huomannut, että paljon on kiinni ihmisen omasta asenteesta, kuinka elämään ja vaikeuksiin suhtautuu.

Sunnuntaina kävi kodissamme savuvahinko. Tyttärelläni oli jäänyt levy päälle ja paistinpannun kahva  mureni kuumuudesta enkä tiedä mitä ainetta levisi ympäristöön. Tullessani kotiin illalla haju oli valtava, pistävän metallinen. Tyttö oli ehtinyt tuulettaa, joten vastassa oli inhan kostean kylmyyden ja pahan hajun sekoitus. Olemme tuulettaneet monta päivää ja pesseet konetolkulla vaatekankaita ja mattojakin ja haju vain vielä leijailee kämpässä. Toissa iltana kylmyys ja haju alkoivat saada minusta masentavan otteen. Sohvalla istuessani yritin lohduttaa itseäni, että pian tämä on vain paha muisto. Siinä omassa masennuksessani velloessani minulle tuli mieleeni siskoni talopalo vajaan vuoden takaa ja kaikki ne oikeustaistelut ja hänen kertomuksensa mustansavuisista tavaroista. Nyt jaksoin verrata omaa kokemustani hänen kokemukseensa ja ehkä minä pienen väläyksen omaisen hetken pystyin ymmärtämään, että miten kauheaa hänellä oikeasti on ollut. Jaksoin olla kiitollinen, että "vain näin kävi".

Aikanaan poikani kuoleman jälkeen, kun kannoin pitkään vihaa sisälläni, kiitollisuus ei kuulunut edes sanavarastooni. Jos ajatus edes häivähti mielessäni, vihaisena ajatteli, että vieläkö pitäisi olla kiitollinen. Että ihanko polvillani kiitän elämää siitä, että tämän sain kokea. Kokemus oli niin valtava, että se vei kaikki voimat. Ei jaksanut asennoitua ja olla kiitollinen. Hyvä, kun jaksoin seuraavaan aamuun saakka. Muut lapseni pitivät minut elämän syrjässä kiinni. Tänä päivänä jaksan olla kiitollinen. Kyynel silmäkulmassa ajattelen lapsiani ja olen kiitollinen, että elämä kaikesta huolimatta on hyvä ja vaikeiden vuosien jälkeen heillä on asiat hyvin.

Eilen työssäni kohtasin ihmisen, joka olemuksellaan sai minut herkistymään ja sai kyyneleen ilmestymään silmänurkkaani. Tämä pitkän elämän elänyt miespotilas (96v.) kertoi minulle tarinaa, häntä siinä syöttäessä. Hän kertoi kuinka he olivat vaimon kanssa kalastelleet ja viettäneet aikaa mökillään ja kuinka ne olivat olleet ihania aikoja. Ja nyt hänelle oli tullut kova vanhuus ja kovat kivut. Hän oli tullut meille saattohoitoon levinneen syövän takia. Hän jaksoi kaikesta huolimatta olla kiitollinen hyvästä eletystä elämästään. Minuun teki vaikutuksen hänen asenteensa ja hänen minua kiittäessä, minulle tuli kiitollinen olo, että sain kunnian häntä hoitaa.    

Rakastan Maaria Leinosen runoja ja kiitän häntä, että saan niitä jakaa. Tässä yksi:

 Usein sitä ennen ajatteli
että jos olisi ollut toisin
jo lapsuudesta alkaen.
Jo syntymässä.
Jo ennen syntymää.
Vaan olisiko mikään
paremmin?

Olisin eri ihminen.
Elänyt eri elämän.
En olisikaan tämä. Minä.
En istuisi nyt tässä
auringon hyväiltävänä
kädessä tämä kukka
pieni ihme
maailman kokoinen
en osaisi sitä ihastella
en rakastaa tätä hetkeä.

Ja sinä siinä -
missä olisitkaan.
~Maaria Leinonen

Syksyn harmauteen väriä ja iloa! :)

Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

Tänään sytytetään kynttilöitä ympäri Suomea lasten muistoille. Soitin eilen äidilleni. Tulin ajatelleeksi, että tämä päivä koskee myös häntä eikä vain minua. Veljeni on kuollut eli hänen poikansa. Äitini asuu palvelutalossa, jossa ei saa sytyttää kynttilöitä. Vaikka suru asuu sydämessä ja tämä päivä ei poikkea muista, ymmärsin, että myös äidilleni olisi ollut tärkeä tuo lohdullinen ele. Katsella kynttilän liekkiä ja muistella sen palaessa omaa poikaansa.

Myöskään itse en pääse muiden mukana hautausmaalle sytyttämään kynttilääni, sillä olen tämän illan töissä, ihmisiä hoitamassa. Mutta voin tehdä sen kotona työvuoron jälkeen.
Suru on ollut monta vuotta osa elämääni.
Matkalla se on muuttanut muotoaan. Puhutaan suruprosessista ja tunnistan sellaisen tavallani läpikäyneeni. Sen viisi vaihetta ovat vain olleet minunlaisiani. Pitkään kannoin vihaa sydämessäni. Kuolemaa oli vaikea hyväksyä.Vasta monen vuoden jälkeen tulivat itku ja kyyneleet.
Tänä päivänä muistan omaa poikaani haikeudella, ilolla ja hymyillen monille muistoille, esim. hänen pienille jekuilleen. Ilo ja suru kulkevat käsi kädessä sydämessäni. Samalla tavalla kohtaan kasvavien lasteni tapahtumia, myös  hyvä mieli tuo kyyneleet silmiini.

Joku päivä kirjoitan kenties pojastani enemmän, mutta tänään haluan jakaa vain tämän runon:

Kuvasi muistoina

Elämä hajonnut kuviksi,
muistoiksi
nahkakansien välissä
monta onnellista hetkeä
hymysi kertoo iloisista päivistä,
jolloin tuska ei ollut läsnä
nyt kuvasi,
hymysi
ihanana muistona
lohtuna surun keskellä
sinun kuvasi
säilyy
sydämessäni
Poikani

Kesä 2008

Poikani Mikko s.160990 - k. 070799

 


Tasan 22 vuotta sitten syntyi toinen poikani Mikko. Mikko tuli maailmaan rauhallisesti sunnuntaina aamupäivällä. Samalla tavalla Mikko lähti tästä maailmasta eräänä kesäiltana 13 vuotta sitten.
Paljonkin voisin hänestä kirjoittaa, kuten muista lapsistanikin. Tänään haluan vain jakaa ensimmäisiä ajatuksiani, joita mieleeni tuli, kun lääkäri kertoi, ettei toivoa enää ole.

Minun pieni enkelini
hänen nauravat kasvonsa
lommolle painuneet poskensa
ripset lepäsivät poskipäillä

nyt niitä ei enää ole
syöpä vei kaiken pois
toivonkin
               kirjoitettu 24.5.99

Riippakoivun oksalla
rantakalliolla
istuin monet tuokiot
ihmetellen meren äärettömyyttä
pienen ihmisen murheet
muuttuivat pisaroiksi meressä

Elämä antaa mittasuhteet


                                         13092012