maanantai 24. toukokuuta 2021

Hetki kotihoidossa koronan keskellä

Reilu vuosi on takana elämää koronan keskellä. Monesta asiasta on tullut uusi normaali. Omassa pienessä kuplassani korona vaikuttaa eniten työhöni. Vuosi hapettomuutta (pieni liioittelu sallittu) ja maski päällä työskentelyä, alkaa vaikuttaa jo pääkoppaan. Välillä, arjen keskellä, normaalit sanat tahtovat unohtua ja väsymys tuntuu olevan sallittua arkipäivää. Kävin lääkärissä purkamassa huoltani. Kaikkien veriarvojeni ollessa normaalitasolla, lääkärin vastaus huoleeni oli, että kaikkihan me kuljemme joskus aivosumussa. 



Onneksi on  meillä on vielä puhdas luonto ja raikas ilma on ilmaista. Rakasta harrastustani, valokuvausta, saan harrastaa ilman maskia, vastapainoksi työpäivän pitkille tunneille maski kasvoilla. Siitä, mitä asiakkailleni kuuluu koronan keskellä, kun välillä ainoat ihmiset, joita he näkevät, ovat ilmeettömät hoitajat kasvot peitettyinä, siitä saisi melkein väitöskirjan kirjoitetuksi. Yritän tuoda vain pari tilanteen herättämää ajatusta runon muodossa. 








lauantai 1. toukokuuta 2021

Elämän ihmeitä ja menetyksiä

Minusta on tullut viiden pienen mummu. Pojan perhe tyttärineen asuu vieressä ja siellä tulee oltua, varsinkin pienemmän, lapsenvahtina. Aikaa rientää ja isompi lähtee jo syksyllä kouluun. Tytär asuu Helsingissä ja hänelle syntyi tänä keväänä kolmas lapsi, mummun nuorin söpöliini. Toissa syksynä syntyi kaksi pienokaista peräkkäin. Neljä viidestä lapsenlapsestani ovat syntyneet syksyn kuukausina, joulun alla, joten voi sitä lahjojen määrää. Nuorin saa nauttia ainoana keväällä syntymäpäivästään. 




Elämään kuuluu syntymä ja  kuolema. Rakas serkkuni menehtyi syöpään viime syksynä. Hän oli lapsuuden leikkitoveri ja vaikka väliin mahtui vuosia häntä tapaamatta, niin serkkutapaamisiin tuli sama naurava hymypoika. Toisten surujen äärellä tulee niin sanaton olo. Myös hänen äitinsä, isäni sisko, menehtyi pian serkkuni jälkeen. Runojen kautta olen purkanut omia surujani, joten koin luontevaksi runolla myös ilmaista osanottoni läheisten suruun. 






lauantai 24. huhtikuuta 2021

Sinä näit sillan yli

Aikaa on vierähtänyt siitä, kun olen näillä sivuilla käynyt. Elämme kaikki muutosten keskellä, koronan vaikuttaessa enemmän ja vähemmän elämäämme. Eilen juuri kuulin työkaverilta, että hänen läheinen ystävänsä on menehtymässä koronaan. Itse lähihoitajana kotihoidossa, olen odottanut, että milloin saan rokotuksen. Ilmeisesti maanantaina pääsen varaamaan vihdoin ajan ja hetken taas voin kokea olevani turvassa.

Tämän korona-ajan keskellä viime kevään eristyksen aikaan löysin kuitenkin elämääni kumppanin ja saimme aloittaa seurustelun melko tiiviissä merkeissä, kun en päässyt lapsenlapsiani tapaamaan. Reiluun vuoteen on mahtunut monenlaista. Suhde tuo mahdollisuuden jakaa yhdessä arkea ja keventää elämän tuomia haasteita. 

Olen jatkanut runojeni ja kuvieni yhdistämistä ja postannut  niitä lähinnä facebookiin. Nyt vihdoin tuli mieleeni postata niitä myös tänne. Laitan nyt tänne tuoreimman runoni, jonka kirjoitin miesystävälleni. Hän arvostaa runojani, mutta on ilmeisesti odottanut suurempia rakkauden ylistyksiä kuin mitä olen kirjoittanut. Vähitellen hän on löytänyt runoistani sen "ytimen" ja näyttänyt ymmärtävän, että miten ilmaisen itseäni. 



Tämän toisen kirjoitin aiemmin. En kirjoita suuria rakkausrunoja, mutta uskon, että se mikä on toiselle pientä, on toiselle merkityksellistä. Sitä suhteessakin haluan vaalia, nähdä toisen merkityksen niissä pienissä eleissä ja teoissa.





Paljon muutakin on on mahtunut elämään näinä kuukausina, kahden pienen ihmeen synty ja surua läheisten kuolemista. Tyttären valmistuminen,josta äiti on ylpeä. Taustan ymmärtää vielä paremmin, jos jaksaa lukea aiempia postauksiani. 
Hyvää kevättä ja nähdään näillä sivuilla jälleen!

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Mikko 16.09.1990 - 07.07.1999

Mikko 16.09.1990 - 07.07.1999
Sinä yllätit minut jälleen
lensit ympärilläni pienenä oranssina perhosena
yritin ottaa kuvan sinusta
mutta ujostelit ja piilouduit lehtien lomaan
yhdessä keräsimme kesän ensimmäiset mustikat
yhdessä ihastelimme lakan alkuja
vietimme tovin metsän siimeksessä
juuri kun luulin sinun kadonneen
näin sinut sivusilmällä lentelemässä lähellä
hennon liikkein liidellen
lensit näkymättömiin
jätit minut ihmettelemään metsän kauneutta
jätit minulle lempeät jäähyväiset

Tänä vuonna minulla ollut kaksi kertaa erikoinen kokemus siitä, kuinka perhonen lentelee ympärilläni ja tänään oli toinen niistä. Pieni oranssi perhonen seurasi pitkin matkaa samalla, kun poikkesin metsään katsomaan onko mustikat kypsiä. Olin liikkeellä kameran kanssa ja tämä kokemus kaiken keskellä tuntui ihmeelliseltä.

Innostuin uuden kameran myötä valokuvaamisesta niin paljon, että tämä kirjoittaminen jäi vähemmälle. Hiljalleen on syntynyt ajatus, jospa kokeilisin yhdistää kuvan ja tekstin. Tämä ei ole aivan helppoa tai sitten minulla on väärä ohjelma ja toki tekstejäkin pitää syntyä. Olen muutaman tällaisen kokeilun tehnyt sekä vanhoilla että tuoreilla teksteillä. Hiljattain olen kirjoittanut pari runoa pojilleni, vanhemman täyttäessä 30 vuotta ja Mikolle kirjoitin toisen perään melko spontaanisti. Ilmeisesti ajatukset pyörivät pitempään mielessä, tulihan Mikon kuolemasta tänään 20 vuotta. Tuo ylempi teksti syntyi tänään tosiaan myös spontaanisti ikään kuin viestinä minulle, että olisi aika taas mennä eteenpäin. Pitkään pidin juhannusta muistona vain Mikosta, koska 20 vuotta sitten meidät kutsuttiin sairaalaan saattamaan Mikko matkalle, josta ei ollut paluuta. Tänä vuonna vanhemman poikani täyttäessä 30 vuotta, ikään kuin havahduin, että minulla on myös onnellinen juhannusmuisto. Miika syntyi 18.6.89 ja siihen aikaan vietimme melkein viikon sairaalassa ja pääsimme juhannuslauantaina kotiin. Viimeisinä vuosina olemme perheenä selvinneet monesta, nuorimman suolistosyövästä ja muista siihenkin liittyvistä sairauksista. Vanhin tyttäreni on ollut vuoden kuivilla ja pyrkii hauraudessaan elämässä eteenpäin ja opiskelee oppisopimuksella nuoriso-ohjaajaksi. Vanhimman pojan perheeseen on tulossa lisää pienokaisia, kuten nuorimmankin yllätyksenä. Kaiken keskellä väsymys on yrittänyt opettaa minua ottamaan asiat rauhallisesti ja nyt lomaa viettäessä yritän ottaa päivän kerrallaan ja pakottamatta itseäni mihinkään, vaan nauttien jokaisesta hetkestä, jonka elämä suo. En edes lupaa palata näille sivuille, mutta jos saan jotain aikaiseksi kuva- ja tekstikokeiluni parissa, niin saatan tännekin postata. Hyvää kesän jatkoa teille, jotka eksytte sivulleni tätä lukemaan.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Äiti 04.12.28 - 10.04.2015 (Proosakurssin aiheena:perintö)



Et laulanut meille tuutulauluja
et lukenut meille iltasatuja
tarinasi eivät saaneet meitä kyyneliin

ja kuitenkin häissäni lausuit Päivänsäteen ja menninkäisen
yöpöydälläni oli sinulta lahjaksi saatu Marie Curien tarina

avasit tarinaasi pala palalta
annoit minulle juuret




En kanna enää taakkojasi
En vie murheitasi hautaan

nostan ilon purjeet
liidän itätuulessa
tämän auringon alla

auringon laskiessa
lennän luoksesi
kotkan siivin,
äiti




Proosakurssin aiheena tällä viikolla oli perintö ja mielestäni luonnollisesti jäin miettimään äitini perintöä minulle, koska tällä viikolla oli myös äitini kuolinpäivä,  joten kirjoitin suoraan omasta äidistäni. 

Meillä ei ollut maailman lempein äiti, koska myös hänenkään lapsuutensa ei ollut maailman lempein. Jos ihmiselle ei ole paljon eväitä rakkauteen annettu, vaikea sitä on yhdeksälle lapselle jakaa. Äiti kuitenkin hoiti kaikki perusasiat ja teki töitä meidän eteen aamusta iltaan. Vaikka äidin rakkaus ei näkynyt useinkaan suoranaisena hellyytenä meitä kohtaan, niin jokaisessa teossa näkyi kuitenkin välittäminen ja huoli. 

Toinen runo on ikään kuin huuhdahdus sille perinnölle, jonka olen äitini kanssa jakanut, kaikista ennakkopäätöksistä huolimatta. Äiti murehti meistä loppuun saakka ja veljen kanssa jopa huumorilla totesimme, että äiti ikään kuin virkistyy, kun saa vielä huolehtia. Nyt omassa keski-iässäni huomaan olevani juuri samanlainen, ikuinen huolehtija. Toki aitojen huolten ollessa läsnä, ne on vaikea unohtaa ja niistä päästää edes hetkeksi irti. 

Ensimmäinen runo on faktan ja fiktion sekoitus, koska näin runo toimii paremmin. Vaikka en muista äidin meille tuutulauluja laulaneen, peitteli hän meidät, ja varsinkin nuorimmat lapset, rukouksin vuoteeseen. Pitkään olin äidille vihainen, kunnes sitä aikuistui ja alkoi ymmärtää enemmän, varsinkin silloin, kun sai omia lapsia. Pala palalta tutustuin aikuisena omaan äitiini ihmisenä ja ei omena kauas puusta ole pudonnut. 

Äiti oli ollut nuorena hyvinkin romanttinen nuori nainen, mutta lapsuuden kolhujen jälkeen luottamus itseensä oli karissut eikä äiti ollut juurikaan uskaltautunut seurustelemaan. Äitini oli runonlausuja ja tämän opin tietämään vasta aikuisena. Vähitellen opin tietämään, että meillä äidin kanssa oli melko samanlainen maku kirjallisuuden suhteen, molemmat rakastimme elämänkertoja. Itse asiassa matka äitini sielunmaisemaan alkoi juuri tuosta Marie Curien kirjasta. Olin ostanut hänen elämänkertansa kirjastosta eurolla ja kirja lojui pöydälläni äidin kyläillessä luonani. Huomatessaan kirjan, äiti kertoi, että kuinka oli lukenut sen nuorena tyttönä. Silloin ymmärsin, että myös äitini on oma persoonansa ja erittäin mielenkiintoinen ihminen. 

On ollut ilo huomata, että myös omat lapset alkavat pikku hiljaa nähdä minut omana yksilönäni eikä pelkästään kaikesta huolehtivana äitinä. Lasten elämässä on asioita, joita edelleen kannan sydämessäni, mutta yritän myös elää omaa elämääni ja olla nainen monella tasolla, äitiyden lisäksi.

Kevätiloa! 💗 Nautitaan äitiydestä, mummoudesta ja ennen kaikkea siitä, että saamme olla Naisia, joilla on juuret ja perintö myös omalta äidiltä! 💗

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Lomailua, kevättä ja vähän lyriikkaa..



Pieni loma menossa, joten päätin pitkästä aikaa tännekin tehdä postauksen. Valokuvaus on niin ihana harrastus ja erilaisia valokuvaussivustoja on satoja, joista muutamalle itsekin postaan valokuvia, joten tämä oma blogini on jäänyt vähän varjoon. Varsinkin, kun kirjoittaminen takkuaa keskittymiskyvyn puutteessa. 




Lomani alkoi toisella vatsatautierällä, mutta onneksi se oli pikainen noro ja vieraili vain yhden yön verran. Toki olin ehtinyt veljen luo kylään, joten harmitti tuplasti sairastaa. Onneksi heillä oli useampi vessa, joten eristin niistä yhden itselleni eikä tautikurjake päässyt veljen perhettä kiusaamaan. Mutta ulkoilu raittiissa ilmassa maistui sitäkin enemmän.




Halusin laittaa tänne maaliskuun loppupuolen kuvia. Mikäpä  on ollut sen nautinnollisempaa kuin kävellä pienessä pakkasessa järvenjäällä ja jo keväisen auringon lämmittäessä kasvoja. Muita kuviani olen postannut google+:aan omalla nimelläni,  Kaisa Tiittanen. 







Vaikka kirjoittaminen on ollut aika takkuista, väsymyksen, työrumpan ja alakuloisen mielialan vuoksi, niin olen yrittänyt osallistua kuitenkin proosakurssille. Ja vaikka tekstiä onkin pienimuotoisesti syntynyt, ei sitä  ole oikein jaksanut keskittyä tarpeeksi muokkaamaan. Mutta
kurssille toki voi osallistua vaikka ilman omaa tekstiäkin. 





Kirjoitin inspiraatiosta pienen runon pojalleni ja vein sen nyt torstain kurssille näytille. Opettajan mielestä se ei toiminut sellaisenaan ja sain ohjeeksi kirjoittaa runoon suoran paradoksin. Tässä näyte muokkausyrityksestäni. 
Ennen muokkausta:
Sinä olit kasvanut
yli mittojesi
ryhdikkäänä
koulurepussasi
avasit kotioven

repun paino
täynnä elämän viisautta
oli jättänyt
hihnan painumat
olkapäillesi


Muokkauksen jälkeen:

Sinä olit kasvanut
yli mittojesi
ryhdikkäänä
koulurepussasi
avasit kotioven

isäsi köykäinen
perintöreppu
oli jättänyt
hihnan painumat
olkapäillesi




Mielestäni toinen runo tosiaan toimii paremmin, mutta tässä omassa subjektiivisessa kuplassani en ole varma, että onko oikeasti näin. Vaikka kuinka lukee tekstin ääneen (ohjeen mukaan), ei sen suhteen viisaammaksi tule. Näen tässä paradoksin, mutta näkeekö muut. 




Ihmisellä on hyvä olla joku harrastus, joka antaa elämään sisältöä ja mielekkyyttä, työn ja läheisten lisäksi. Vaikkei minusta kehkeydy pöytölaatikkorunoilijaa kummempaa, antaa runous ja kirjallisuus paljon jo pelkästään lukemisen kautta. Tämä pöytälaatikkovalokuvaaja odottaa innolla uuden kevään puhkeamista ja luonnossa liikkumista! 

Kanssarunoilijoille, -valokuvaajille ja - blogipostaajille kevätiloa sateenkin keskelle (ulkona tulee räntää) ja aurinkoisia päiviä! :)

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Haikuja hakemassa

Proosakurssin seuraavana aiheena on kirjoittaa haikuja kuvista. Meille lähetettiin sähköpostilla kuvia ja tarkoitus on esim. kirjoittaa haikuja kuvien luomista tunnelmista tai herättämistä ajatuksista jne.
Päätin kokeilla, että syntyykö omista kuvistani yhtään haikua. Tässä kolme kokeilua alkuun:


Valossa talven
puu ja tyttö nauttivat
yksin olostaaan


Yksinäinen puu
levossa alla taivaan
ja minä peiton


Lumi peittää maan
pimeydessä alla jään
on lapset kevään




Tänään on talven viimeinen päivä ja olen todella nauttinut näistä keleistä!
Toivon kuitenkin kevään odotusta talven ilojen keskellä! <3