perjantai 13. huhtikuuta 2018

Äiti 04.12.28 - 10.04.2015 (Proosakurssin aiheena:perintö)



Et laulanut meille tuutulauluja
et lukenut meille iltasatuja
tarinasi eivät saaneet meitä kyyneliin

ja kuitenkin häissäni lausuit Päivänsäteen ja menninkäisen
yöpöydälläni oli sinulta lahjaksi saatu Marie Curien tarina

avasit tarinaasi pala palalta
annoit minulle juuret




En kanna enää taakkojasi
En vie murheitasi hautaan

nostan ilon purjeet
liidän itätuulessa
tämän auringon alla

auringon laskiessa
lennän luoksesi
kotkan siivin,
äiti




Proosakurssin aiheena tällä viikolla oli perintö ja mielestäni luonnollisesti jäin miettimään äitini perintöä minulle, koska tällä viikolla oli myös äitini kuolinpäivä,  joten kirjoitin suoraan omasta äidistäni. 

Meillä ei ollut maailman lempein äiti, koska myös hänenkään lapsuutensa ei ollut maailman lempein. Jos ihmiselle ei ole paljon eväitä rakkauteen annettu, vaikea sitä on yhdeksälle lapselle jakaa. Äiti kuitenkin hoiti kaikki perusasiat ja teki töitä meidän eteen aamusta iltaan. Vaikka äidin rakkaus ei näkynyt useinkaan suoranaisena hellyytenä meitä kohtaan, niin jokaisessa teossa näkyi kuitenkin välittäminen ja huoli. 

Toinen runo on ikään kuin huuhdahdus sille perinnölle, jonka olen äitini kanssa jakanut, kaikista ennakkopäätöksistä huolimatta. Äiti murehti meistä loppuun saakka ja veljen kanssa jopa huumorilla totesimme, että äiti ikään kuin virkistyy, kun saa vielä huolehtia. Nyt omassa keski-iässäni huomaan olevani juuri samanlainen, ikuinen huolehtija. Toki aitojen huolten ollessa läsnä, ne on vaikea unohtaa ja niistä päästää edes hetkeksi irti. 

Ensimmäinen runo on faktan ja fiktion sekoitus, koska näin runo toimii paremmin. Vaikka en muista äidin meille tuutulauluja laulaneen, peitteli hän meidät, ja varsinkin nuorimmat lapset, rukouksin vuoteeseen. Pitkään olin äidille vihainen, kunnes sitä aikuistui ja alkoi ymmärtää enemmän, varsinkin silloin, kun sai omia lapsia. Pala palalta tutustuin aikuisena omaan äitiini ihmisenä ja ei omena kauas puusta ole pudonnut. 

Äiti oli ollut nuorena hyvinkin romanttinen nuori nainen, mutta lapsuuden kolhujen jälkeen luottamus itseensä oli karissut eikä äiti ollut juurikaan uskaltautunut seurustelemaan. Äitini oli runonlausuja ja tämän opin tietämään vasta aikuisena. Vähitellen opin tietämään, että meillä äidin kanssa oli melko samanlainen maku kirjallisuuden suhteen, molemmat rakastimme elämänkertoja. Itse asiassa matka äitini sielunmaisemaan alkoi juuri tuosta Marie Curien kirjasta. Olin ostanut hänen elämänkertansa kirjastosta eurolla ja kirja lojui pöydälläni äidin kyläillessä luonani. Huomatessaan kirjan, äiti kertoi, että kuinka oli lukenut sen nuorena tyttönä. Silloin ymmärsin, että myös äitini on oma persoonansa ja erittäin mielenkiintoinen ihminen. 

On ollut ilo huomata, että myös omat lapset alkavat pikku hiljaa nähdä minut omana yksilönäni eikä pelkästään kaikesta huolehtivana äitinä. Lasten elämässä on asioita, joita edelleen kannan sydämessäni, mutta yritän myös elää omaa elämääni ja olla nainen monella tasolla, äitiyden lisäksi.

Kevätiloa! 💗 Nautitaan äitiydestä, mummoudesta ja ennen kaikkea siitä, että saamme olla Naisia, joilla on juuret ja perintö myös omalta äidiltä! 💗

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Lomailua, kevättä ja vähän lyriikkaa..



Pieni loma menossa, joten päätin pitkästä aikaa tännekin tehdä postauksen. Valokuvaus on niin ihana harrastus ja erilaisia valokuvaussivustoja on satoja, joista muutamalle itsekin postaan valokuvia, joten tämä oma blogini on jäänyt vähän varjoon. Varsinkin, kun kirjoittaminen takkuaa keskittymiskyvyn puutteessa. 




Lomani alkoi toisella vatsatautierällä, mutta onneksi se oli pikainen noro ja vieraili vain yhden yön verran. Toki olin ehtinyt veljen luo kylään, joten harmitti tuplasti sairastaa. Onneksi heillä oli useampi vessa, joten eristin niistä yhden itselleni eikä tautikurjake päässyt veljen perhettä kiusaamaan. Mutta ulkoilu raittiissa ilmassa maistui sitäkin enemmän.




Halusin laittaa tänne maaliskuun loppupuolen kuvia. Mikäpä  on ollut sen nautinnollisempaa kuin kävellä pienessä pakkasessa järvenjäällä ja jo keväisen auringon lämmittäessä kasvoja. Muita kuviani olen postannut google+:aan omalla nimelläni,  Kaisa Tiittanen. 







Vaikka kirjoittaminen on ollut aika takkuista, väsymyksen, työrumpan ja alakuloisen mielialan vuoksi, niin olen yrittänyt osallistua kuitenkin proosakurssille. Ja vaikka tekstiä onkin pienimuotoisesti syntynyt, ei sitä  ole oikein jaksanut keskittyä tarpeeksi muokkaamaan. Mutta
kurssille toki voi osallistua vaikka ilman omaa tekstiäkin. 





Kirjoitin inspiraatiosta pienen runon pojalleni ja vein sen nyt torstain kurssille näytille. Opettajan mielestä se ei toiminut sellaisenaan ja sain ohjeeksi kirjoittaa runoon suoran paradoksin. Tässä näyte muokkausyrityksestäni. 
Ennen muokkausta:
Sinä olit kasvanut
yli mittojesi
ryhdikkäänä
koulurepussasi
avasit kotioven

repun paino
täynnä elämän viisautta
oli jättänyt
hihnan painumat
olkapäillesi


Muokkauksen jälkeen:

Sinä olit kasvanut
yli mittojesi
ryhdikkäänä
koulurepussasi
avasit kotioven

isäsi köykäinen
perintöreppu
oli jättänyt
hihnan painumat
olkapäillesi




Mielestäni toinen runo tosiaan toimii paremmin, mutta tässä omassa subjektiivisessa kuplassani en ole varma, että onko oikeasti näin. Vaikka kuinka lukee tekstin ääneen (ohjeen mukaan), ei sen suhteen viisaammaksi tule. Näen tässä paradoksin, mutta näkeekö muut. 




Ihmisellä on hyvä olla joku harrastus, joka antaa elämään sisältöä ja mielekkyyttä, työn ja läheisten lisäksi. Vaikkei minusta kehkeydy pöytölaatikkorunoilijaa kummempaa, antaa runous ja kirjallisuus paljon jo pelkästään lukemisen kautta. Tämä pöytälaatikkovalokuvaaja odottaa innolla uuden kevään puhkeamista ja luonnossa liikkumista! 

Kanssarunoilijoille, -valokuvaajille ja - blogipostaajille kevätiloa sateenkin keskelle (ulkona tulee räntää) ja aurinkoisia päiviä! :)

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Haikuja hakemassa

Proosakurssin seuraavana aiheena on kirjoittaa haikuja kuvista. Meille lähetettiin sähköpostilla kuvia ja tarkoitus on esim. kirjoittaa haikuja kuvien luomista tunnelmista tai herättämistä ajatuksista jne.
Päätin kokeilla, että syntyykö omista kuvistani yhtään haikua. Tässä kolme kokeilua alkuun:


Valossa talven
puu ja tyttö nauttivat
yksin olostaaan


Yksinäinen puu
levossa alla taivaan
ja minä peiton


Lumi peittää maan
pimeydessä alla jään
on lapset kevään




Tänään on talven viimeinen päivä ja olen todella nauttinut näistä keleistä!
Toivon kuitenkin kevään odotusta talven ilojen keskellä! <3

maanantai 18. joulukuuta 2017

Joulumielellä 😊 pieni tarina..



Päätin hakea energiaa salaatilta joulushoppailuun, joten poikkesin Tampereen Sokokselle ennen Prismaan köröttelyä. Salaattitiskille oli aikamoinen jono, joka oli muotoutunut tilan mukaan. Yritin parhaani asettua sievästi jonoon ahtaassa tilassa. Hissiltä tuli nainen ja luulin hänen olevan menossa Sokoksen alimman kerroksen myymälän puolelle, joten väistyin hieman ja hän ottikin paikkani jonossa. Hieman pyörittelin ihmeissäni päätäni, mutta päätin olla joulumielellä ja olla mitenkään pahoittamatta mieltäni asiasta. Ja koska minulla ei ollut muutenkaan kiire, päätin ottaa asian myös huumorin kannalta ja ajattelin, että onhan se hyvä, että joskus on niin pienen näköinen, ettei tule huomatuksi..

Mutta ei tämä jouluilo loppunut tähän. Syötyäni salaatin ja toisen puoliskon leipäparista, jonka saa salaatin kanssa, jätin toisen leipäpuoliskon tarjottimelle ja läksin hakemaan kahvia ajatuksella, että nautin toisen palan leipää kahvin kera. Yleensä pidän takkiani tuolin reunalla, mutta tällä kertaa pöytäni vieressä oli ripustin, johon olin laittanut takkini ja koska olin ottanut kassini mukaan lompakkovarkaisen pelossa, häivähti mielessäni, että joku saattaa luulla minun lähteneen, jos ei huomaa takkiani. Kas kummaa, kun palasin kahvin kanssa pöytääni, juuri näin huomasin käyneen.
Pöydän oli vallannut iäkkäämpi pariskunta eivätkä he tuntuneet ottavan kuuleviin korviinsa, kun yritin selittää, että en ollut vielä valmis. Mies oli kantamassa pois tarjotinta tuohtuneen näköisenä ja sen sijaan, että olisi palauttanut tarjottimen pöydälle, valitti siitä, kuinka olin jättänyt puoliksi syödyn tarjottimen jälkeeni. Olisin voinut taas hermostua, mutta kiirehdin hakemaan miehen poiskuskaaman tarjottimen kärrystä ja nappasin takkini naulakosta  ja siirryin tyhjälle paikalle nauttimaan kahvini.
Siinä kahvia hörpätessäni seurasin kuinka kyseinen pariskunta kantoi omia tarjottimiaan pöytään tyytyväisen näköisenä ja olin tyytyväinen, kun minulla oli riittänyt joulumieltä!

Iloa arkeen ja rentoja shoppailuja joulunalusaikaan! :))

tiistai 5. joulukuuta 2017

Onnea Suomi 100 V !!!



Minun Suomeni on

Minun Suomeni on
tähti taivaan alla
on sanat laulajalla

Minun Suomeni on
metsäpolku tuntematon
koivu ja juhannus unohtumaton

Minun Suomeni on
kesäaamu lehmähaassa
varpaat paljaana pehmeässä maassa

Minun Suomeni on
äidin kädet leipätaikinassa
uunissa piirakat paistumassa

Minun suomeni on
setä saunassa kännissä
saippuaa lapsen molemmissa silmissä

Minun Suomeni on
kaupungin kadut
nuoruuden unelmat ja sadut

Minun Suomeni on
vanhus istumassa hämärässä
lottokuponki pöydällä vetämässä

Minun Suomeni on
kynttilä lapsen haudalla
veteraani lepää mullan alla

Minun Suomeni on
kaunis, karu ja koskematon
minun Suomeni on korvaamaton





















maanantai 27. marraskuuta 2017

Siitä mistä ei kirjoiteta..



Junarata keskellä peltoa
haaskalinnut pomppivat luiden päällä
lapsen polviluut törröttävät terävinä
mustassa mullassa

Yksin
kaiken keskellä
yksin










Viime torstaina pääsin viimeisen kerran mukaan tämän syksyn proosakurssille.  Aiheena oli syrjäytyminen eli kirjoittaa aiheesta, jota ei nosteta medioihin tai julkisuuteen. Vaikka tarkoituksena oli lähinnä kuvata syrjäytymistä, yksinäisyyttä tms., halusin itse tuoda tekstin siitä mistä ei yleensä kirjoiteta. Surusta kirjoitetaan paljon ja puhutaan surun vaiheista, mutta kaikista surun vaiheista ei ole yhtä ylevää kirjoittaa. Vaikka tekstini tulkinta oli vallan muu eikä se minua aidosti haitannut, koen että viha on aihe, josta ei juurikaan kirjoiteta. Siksi halusin tämän tekstin kurssilla jakaa. 
Vihasta surun keskellä on varmasti vaikeampi kirjoittaa, eihän viha ole niin hyväksytty tunne ja harvemmin siitä runoja kirjoitetaan.

Tekstissäni yksinäisyys tulee vahvana esiin. Kurssilla tekstiäni ei nähty minusta itsestäni kertovaksi. En lähde tässä avaamaan muiden tulkintoja. Itse uskon, että yksinäisyys kuuluu jokaiseen suruun. Suru on niin intiimi asia eikä kaikkea siitä voi muiden kanssa jakaa. Oma suru pojan kuoleman jälkeen oli niin syvä, että yksinäisyys siinä oli välillä melkein ylitsepääsemätöntä. Omassa yksinäisyyden tunteessani en osannut aina huomioida sitä, että kuinka yksin myös omat lapseni olivat surumme keskellä. Ehkä siksi tämä aihe on ollut minulle taas ajankohtainen, koska menneisyys vaikuttaa myös lapsissani ja yksi heistä nosti tämän aiheen hiljattain pinnalle. 




Vaikka proosakurssi ei ole terapiaistunto tai juurikin sen takia, koen, että sinne on hyvä viedä kaikenlaisia tekstejä. Myös näitä, joita ei yleensä kirjoiteta. Saa itsekin otettua etäisyyttä omiin kirjoituksiin ja vaikka kurssilla ei käsitellä kirjoittajan syvempiä tuntoja, tulee niihinkin otettua etäisyyttä muiden tulkintojen kautta. Toki tärkeintä on saada palautetta oman tekstin toimivuudesta. 
Kurssi on monella tapaa antoisa, saahan siellä kuulla ja lukea muidenkin kirjoituksia ja huomata, että kuinka lahjakkaita kirjoittajia meillä on tavallisissa ihmisissä. 

Tämä vapaapäivä viikonlopun aherruksen jälkeen on ollut taas harmaa, kuvat ovat viime perjantailta, jolloin tämän marraskuun harvinainen valoilmiö ilahdutti meitä, ainakin hetken.


Viikolla vaihtuu marraskuu joulukuuksi, joten toivotan jo nyt hyvää joulun odotusta

perjantai 10. marraskuuta 2017

6 minuutin stoori

6 minuutin stoori

Siinä hän istui puiston penkillä
jakaen tarinaansa
keskiän ylittänyt
menneisyyden housuissa tallaava
väsynyt mies

30 vuoden pyrähdyksen jälkeen
hän oli palanut kaupunkiin
juurilleen

Näillä kaduilla ei enää tallata
nämä kadut on möyritty ylösalaisin