Sokea piste

Sokea piste

Verkkokalvojesi

sokeassa pisteessä

piiloutuneena

itseltäsi

pakenet niitä päiviä

jolloin et jaksanut

olla läsnä

jolloin suru oli liian suuri

näkymättömissä

hengität haurasta ilmaa

rukoilet,

että vielä olisi

joku aamu armo uus

Proosakurssin aiheena oli sokea piste. Ensimmäinen säe tuli spontaanisti mieleen, muita jouduin työstämään. Keskimmäinen säe oli erilainen ja työstin sen uusiksi, konkreettisemmaksi, saamieni neuvojen mukaan. En ole varma ymmärsinkö neuvot oikein ja toimiiko runo tuollaisenaan, mutta itse satun pitämään siitä, en pelkästään sen takia, että olen sen itse kirjoittanut.

Mummuus on ihanaa aikaa, mutta kaiken keskellä olen edelleen äiti. Joskus tulee tunne, että oma elämä olisi suhteellisen hyvin reilassa ja kaikki hyvin, mutta lasten vaikeuksia ei ole helppoa seurata vierestä. Aina ei kaivata äidin apua eikä varsinkaan niitä hyvää tarkoittavia neuvoja. Hiljan tokaisin, että jotenkin kestää sen, että itse on tehnyt elämässään paljon virheitä, mutta on vaikea katsoa, kun omat lapset tekevät samoja virheitä. Jokainen äiti kokee syyllisyyttä äitiydessään jossain määrin, oletan. Itseltäni on poika kuollut ja muiden lasten ollessa pieniä, en aina huomannut surultani olla täysillä läsnä, joten joskus herää syyllisyys pienemmistäkin asioista, vaikka asialla ei olisi edes mitään tekemistä menneisyyden tai minun äitiyteni kanssa.

Viime aikoina kelit eivät todellakaan ole suosineet luonnossa liikkumista. Töissä on kerääntynyt pakollisia kilometrejä pyöräillen tai kävellen kelistä huolimatta. Niistä on toisaalta ollut tyytyväinen, kun sitten on voinut väsyneenä töiden jälkeen löhötä sohvalla hyvällä omalla tunnolla. Tänään sää suosi ja pääsin vihdoin parin tunnin lenkille nauttimaan auringosta ja lumesta.

Pojantytär oli viikonlopun mummulassa yökylässä eikä viitsitty juurikaan ulkoilla jäätävän tuulen takia. Lapsenlapseni Ilona rakastaa bussiajeluja, joten päätimme sellaisen tehdä vaihtelun vuoksi ja samalla haimme Sokokselta kynttilöitä pimeään valoa luomaan. Itselläni on uusi ajanjakso alkanut mummuuden myötä. Lasken vuodet uudestaan lastenlasten mukaan. Heidän nopeaa kehitystään on ihana seurata. Ilona on ikäisekseen pienen kokoinen ja puhuu kaksi vuotiaaksi yllättävän reippaasti pitkiä lauseita ja välillä vanhahtavasti kirjakieltä. Oli hauska bussiajelulla huomata vanhemman miehen yllättänyt reaktio, kun kuunteli meidän välistä keskustelua.  Toistaiseksi mummuus on ollut pelkää iloa nämä kaksi vuotta. Tänään tulee mummun iloksi myös tyttärentyttäreni Vantaalta äitinsä kanssa yhdeksi yöksi.

Rauhaisaa adventtiaikaa arjen kiireiden keskelle! <3

 

Jatkumo

Avaruudessa

seinämän tuolla puolen

on myös elämää

taivas ei ole minun

uskontoni varassa

Viime viikon proosakurssin aiheena oli jatkumo. Päätin kokeilla tankarunoutta. Tekstissä en ota kantaa uskontoon. Tässä kaikessa on tarpeeksi ihmettelemistä yhdelle pienelle ihmiselle muutenkin. Kiitollisena nautin luonnosta ja sen ihmeistä. Valokuvaus on mielestäni kuin runoutta omalla tavallaan. Yhteen kuvaan voi rajata oleellisemman niin kuin runoonkin. Kenties tästä syystä molemmat ovat lähellä sydäntäni.

Proosakurssin antia

Mielipidekirjoitus

Te kirjoitatte suurin otsikoin
vanhusten nälästä ja kehnosta ravinnosta

Mitä te tiedätte siitä nälästä
nälästä, joka kalvaa nuoren Lotan kehoa
aamusta iltaan
päivästä toiseen
hoitaessaan alati saapuvaa sotilaiden virtaa
muutaman pillerin ja parin näkkileivän voimin

Mitä te tiedätte siitä janosta
hellyyden janosta,
jota pieni sotaorpo tuntee
äidin kuollessa neljästoista lapsi kohdussaan,
isän taistellessa rintamalla

Mitä te tiedätte siitä,
kun nälkää ja janoa ei enää ole
kun yhtään murua ei rinnasta alas enää menee
kun sielu on saanut kyllin,
liikaa

Kirjoittakaa siitä nälästä ja janosta,

siitä ikävästä, joka syntyy,
kun vanhus istuu yksin

nojatuolissaan

kaivaten omaisiaan

eikä ketään ole käynyt

vaikka pyhäinpäivä

on jo illassa

Pitkästä aikaa kirjoitan taas tänne blogiini. Sain vihdoin itselleni ikioman läppärin ja päätin jatkaa näiden sivujen ylläpitämistä säännöllisen epäsäännöllisesti. Tarkoituksena jakaa edelleen kuviani ja tekstejäni, runon muodossa tai ilman muotoa sekä toki käydä lukemassa teidän kuulumisia, jotka vielä haluatte olla blogiystäviäni tai tuttujani.

Arki on jatkunut monimuotoisena suruineen ja iloineen. Minusta on matkanvarrella tullut tuplamummu. Mummuus vie paljon aikaa, kun haluaa sekä auttaa nuorta väkeä että mummuna seurata ilolla lastenlasten kehitystä ja nauttia heidän virkistävästä seurastaan, vaikka välillä sitten onkin aivan poikki vilkkaan viikonlopun jäljiltä.

Onneksi olen ajoissa ymmärtänyt myös ottaa tilaa ja aikaa itselleni arkisen työn ja touhun keskellä. Aloitin proosakurssin tänä syksynä. Toivon, että kehityn kirjoittajana, sillä tarkoitus on myös täällä ajatuksiani jakaa. Kritiikin vastaanottaminen oli itselleni yllättävän helppoa. On mukava saada monipuolista palautetta, varsinkin, kun osa palautteesta on ollut hyvää. On ollut erilaista työstää tekstiä kuin vain purkaa sydäntään kirjoittamalla. Olen alkanut näkemään myös aiemmat pöytälaatikkotekstini/runoni erilaisin silmin ja vaikka tunnistan niistä tunteeni, olen huomannut, että esimerkiksi osa runoistani on hyvin keskeneräisiä. Mutta on myös ollut ilo havaita, että jotkut runoistani, myös muutama täällä julkaisemani, ovat aivan hyviä sellaisenaan.

Toivotaan pakkasen ja kylmän viiman keskelle myös lunta valaisemaan alati pimeää maisemaa, valoa ja iloa päiviin! Näkemisiin! :)

Valoa kohti!

Viime vuosi oli monine tapahtumineen sekä iloa että surua täynnä. Myös tämä vuosi alkoi läheisen ihmisen hautajaisilla. Toivon vain, että osaan olla oikealla tavalla rinnallakulkijana. Olla siinä hetkessä missä minua tarvitaan.

Mieli pyrkii kaiken keskellä valoa kohti ja vaikka olen oppinut olla toivomatta suuria uuden vuoden kynnyksellä, niin jälleen kerran uskallan toivoa ja kulkea valoa kohti.

Tämän talven luonto on tarjonnut sekä aurinkoa että harmaita päiviä, sitä elämän tuttua kiertokulkua.

Vuoden alusta sain itsestäni sen verran irti, että hankin vihdoin jälleen salikortin tai pikemminkin nyt kulkuavaimen. Joten pääsen harrastamaan liikuntaa monella tapaa. Onneksi tuo liikunta luonnossa on lähes ilmaista. Toki hyvät kengät kannattaa aina olla jalassa, jottei näillä keleillä jää liikkuminen nilkan venähdysten ym. myötä.

Lauantaia-aamuna suuntasin luontoon, auringon kutsu oli niin voimakas monen sateisen päivän jälkeen. Tänäänkin aurinko paistaa niin kutsuvana Tohlopin järven yllä, mutta tunnit eivät päivässä riitä, joten suuntaan salille ennen iltavuoroa.

Pitää pitää kiinni hyvin alkaneesta saliharrastuksesta. Jo näin lyhyen ajan jälkeen huomaan jo hieman voimaantuneeni. Hyvin jaksoin seitsemän päivän työputken ja lääkärin määrämässä verenpaineseurannassa huomasin paineidenkin helpottaneen. Voimia tarvitaan välillä rantautuvien harmaiden päivien keskellä! Aloitin saliharrastuksen poikani kuoleman jälkeen, kun elämä painoi hartioita. Fysioterapeutti ohjasi tämän hyvän harrastuksen pariin. Kyllä tuo kropan ryhti antaa kummasti ryhtiä muuhunkin elämään. Me olemme psykofyysinen kokonaisuus. 

Tämä viimeinen kuva on muistojen maisemista Jyväskylästä. Tuolla rannalla kuljimme niin monet kerrat äitini kanssa, viimeisinä kuukausina voimien vähetessä ja ennen hoivakotiin siirtymistä vauhti hiipui askel askeleelta. Sain viettää muutaman päivän veljeni perheen luona voimaantumassa vuoden alussa. Vaikka itsetään huolehtiminen on ensiarvoisen tärkeää, tarvitsemme me läheisiä rinnallemme joka päivä, vaikka emme heitä joka päivä näkisikään. Tieto, että minulla on joku, monesti riittää. Kuten google+ -sivulla eräs totesi: ystävän päivä on joka päivä.

Vaikka en nykyään niin usein ehdi tänne kurkistaa tai kirjoittaa, ja omaakin läppäriä odotellessa, nautin muiden postauksista! 

Joten Kiitos blogiystävyydestä!