Siitä mistä ei kirjoiteta..

Junarata keskellä peltoa

haaskalinnut pomppivat luiden päällä

lapsen polviluut törröttävät terävinä

mustassa mullassa

Yksin

kaiken keskellä

yksin

Viime torstaina pääsin viimeisen kerran mukaan tämän syksyn proosakurssille.  Aiheena oli syrjäytyminen eli kirjoittaa aiheesta, jota ei nosteta medioihin tai julkisuuteen. Vaikka tarkoituksena oli lähinnä kuvata syrjäytymistä, yksinäisyyttä tms., halusin itse tuoda tekstin siitä mistä ei yleensä kirjoiteta. Surusta kirjoitetaan paljon ja puhutaan surun vaiheista, mutta kaikista surun vaiheista ei ole yhtä ylevää kirjoittaa. Vaikka tekstini tulkinta oli vallan muu eikä se minua aidosti haitannut, koen että viha on aihe, josta ei juurikaan kirjoiteta. Siksi halusin tämän tekstin kurssilla jakaa. 

Vihasta surun keskellä on varmasti vaikeampi kirjoittaa, eihän viha ole niin hyväksytty tunne ja harvemmin siitä runoja kirjoitetaan.

Tekstissäni yksinäisyys tulee vahvana esiin. Kurssilla tekstiäni ei nähty minusta itsestäni kertovaksi. En lähde tässä avaamaan muiden tulkintoja. Itse uskon, että yksinäisyys kuuluu jokaiseen suruun. Suru on niin intiimi asia eikä kaikkea siitä voi muiden kanssa jakaa. Oma suru pojan kuoleman jälkeen oli niin syvä, että yksinäisyys siinä oli välillä melkein ylitsepääsemätöntä. Omassa yksinäisyyden tunteessani en osannut aina huomioida sitä, että kuinka yksin myös omat lapseni olivat surumme keskellä. Ehkä siksi tämä aihe on ollut minulle taas ajankohtainen, koska menneisyys vaikuttaa myös lapsissani ja yksi heistä nosti tämän aiheen hiljattain pinnalle. 

Vaikka proosakurssi ei ole terapiaistunto tai juurikin sen takia, koen, että sinne on hyvä viedä kaikenlaisia tekstejä. Myös näitä, joita ei yleensä kirjoiteta. Saa itsekin otettua etäisyyttä omiin kirjoituksiin ja vaikka kurssilla ei käsitellä kirjoittajan syvempiä tuntoja, tulee niihinkin otettua etäisyyttä muiden tulkintojen kautta. Toki tärkeintä on saada palautetta oman tekstin toimivuudesta. 

Kurssi on monella tapaa antoisa, saahan siellä kuulla ja lukea muidenkin kirjoituksia ja huomata, että kuinka lahjakkaita kirjoittajia meillä on tavallisissa ihmisissä. 

Tämä vapaapäivä viikonlopun aherruksen jälkeen on ollut taas harmaa, kuvat ovat viime perjantailta, jolloin tämän marraskuun harvinainen valoilmiö ilahdutti meitä, ainakin hetken.

Viikolla vaihtuu marraskuu joulukuuksi, joten toivotan jo nyt hyvää joulun odotusta

6 minuutin stoori

6 minuutin stoori

Siinä hän istui puiston penkillä

jakaen tarinaansa

keskiän ylittänyt

menneisyyden housuissa tallaava

väsynyt mies

30 vuoden pyrähdyksen jälkeen

hän oli palanut kaupunkiin

juurilleen

Näillä kaduilla ei enää tallata

nämä kadut on möyritty ylösalaisin

Pyhäinpäivä ja toisenlaiset muistot

Tällä viikolla on töissä niin kiireistä monien sairauspoissaolojen vuoksi, etten ehdi proosakurssille ja eikä mielikään ole ollut luovassa olotilassa. Jouduin vaihtamaan työvuoroa ja jotenkin tuntuu, että tämä kellojenkin siirtäminen on sekoittanut elämän rytmiä. 

Olen viettänyt Pyhäinpäivän viime vuosina moninaisten muistojen parissa, muistaen vanhempiani, veljeäni ja ennen kaikkea omaa rakasta poikaani. He ovat mielessäni myös tänä Pyhäinpäivänä <3.

Tänä vuonna meillä on kuitenkin luokkakokous ensi lauantaina. Ilmoittautuessani mukaan, en huomannut katsoa, että tuona päivämääränä on myös Pyhäinpäivä. Aluksi minua häiritsi ajatus luokkakokouksesta juuri Pyhäinpäivänä, mutta ajatus nähdä toisemme lauantaina on muuttunut mielekkääksi, sillä onhan osa heistä jäänyt myös hyviksi ystäviksi. 

Luokkakokouksen järjestäjä pyysi meitä kertomaan sähköpostilla jonkun mieleenpainuvan muiston noilta vuosilta. Kävimme Adventistien sisäoppilaitosta, jossa asuimme koko kouluvuoden ajan, joten muistoja on todella paljon. Lähetin pari muistoa liittyen meidän luokan tapahtumiin. 

Yksi tällainen oli, kun pari meidän luokan pojista yritti laihduttaa minua, silloin(kin) pehmeän pulskaa tyttölasta, työntämällä pulpettia minua kohti molemmilta puolin, edestä ja takaa. Opettaja kyllä torui poikia ankarasti, mutta jotenkin en ole koskaan muistellut noita, usein jekkuja keksineitä, pojanviikareita pahalla. 

Itselleni tietysti mieleenpainuvimpana muistona on ensirakastumiseni, kuten varmaan meille useimmalle. Kaksi vuotta olin umpirakastunut samaan poikaan. Välitunneilla, ruokalassa tai vapaa-ajalla, aina hänet nähdessä polvet olivat sulaa vahaa. Vielä vuosien jälkeenkin sydän heitti volttia hänet nähdessäni. Mutta koska en saanut vastakaikua rakastumiselleni ja varmaan muutenkin on normaalia, oli minulla monta pikkuihastusta kaikkien noiden vuosien aikana. 

Jo tuolloin, murrosiän suuressa myllerryksessä ja kaukana pois kotoa, hain mielenrauhaa luonnosta. Lempipaikkani oli istua riippakoivun oksalla kallion kupeessa ja katsella Harvaluodon ohi merelle kaukaisuuteen. Jotenkin se äärettömyyteen katsominen sai ajatukset oikeaan perspektiiviin, kokemaan itsensä ja murheensa sopivan pieniksi. Luonto ja tämä valokuvaaminen ovat parhaita terapian muotoja keski-ikäisenkin elämän myllerryksessä <3.

Levollista Pyhäinpäivää muistojen ja rakkaiden parissa!