Minulla oli pari arki vapaata ja päätin viettää ne äitini kanssa. Asun 150 km päästä äidistäni. Oma ja lasten elämä kaikkine työ-, seurustelu-, ym kiireineen vievät suurimman osan ajastani. Mutta huoli omasta äidistäni ja hänen hyvin voinnistaan on jatkuvasti taka-alalla.
Äiti muutti isäni kuoleman jälkeen lähelle veljeäni ja hänestä huolehditaan hyvin, mutta tyttärenä en osaa olla huolehtimatta.
Äiti on saanut minut melko iäkkäänä, jos niin voi sanoa, ollessaan itse 38 vuotias. Joten äidistä on tullut jo vanhus ja hän tarvitsee myös kodinhoidon palveluja pärjätäkseen kotona. Nuorempana äiti oli fyysisesti hyvin terve, mutta kova elämä ja yhdeksän lasta ovat jättäneet jälkensä ja sydämen vajaatoimintadiagnoosi muutama vuosi sitten ei ollut suuri yllätys.
Ollessani paikalla hoidin äidin ihan itse ja lähetin kodinhoitajan eteenpäin. Aamulla äitiä suihkuttaessa, hän tokaisi, että jos asuisin vieressä voisin suihkuttaa hänet joka toinen kerta. Hän, kun kuulemma oli pessyt minut lapsena. En pessyt äitiäni velvollisuudesta, vaan koin tosiaan, että sain tehdä hänelle palveluksen. Mutta elämää ei voi aina päättää etukäteen, ja oma elämä lasten kanssa oli muotoutunut jo kauan ennen äidin valintoja. Silti aika ajoin poden jopa syyllisyyttä siitä, että en voi olla äidin elämässä läsnä niin usein kuin haluaisin.
Uskon, että monet minun ikäluokkani ihmisistä painivat tämän asian kanssa. Siksi halusin tästä myös kirjoittaa, jakaa ajatuksiani aiheesta. Työskentelen perusterveydenhuollon jatkohoito-osastolla ja tähän samaan aiheeseen törmään viikottain. Moni omainen asuu kaukana työn tai muun syyn takia ja moni vanhus on yksin. Kaikilla ei ole edes lapsia tai välit ovat katkenneet. Kaikesta huolimatta voin olla kiitollinen, että minulla on mahdollisuus vielä osallistua äitini elämään ja välillä jopa saan kunnian häntä hoivata. Ehkä joku päivä vastavuoroisesti joku omista lapsistani rasvaa myös minun jalkani ja peittelee minut uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti