Valoa sateen jälkeen

Pitkän raskaan viikon jälkeen olen saanut nauttia ihanan rentouttavasta viikonlopusta rakkaiden kanssa.

Tämä kuva on mielestäni kuvaava, runollinenkin, vaikka nyt onkin runosuoneni tukossa.

Joten toivotan vain rauhaisaa sunnuntai-iltaa ja huomenna alkavaan viikkoon virkistystä!

                                        

Kanssamatkustaja

Kirjailittaren blogia lukiessani muistin tämän runon ja haluan sen nyt jakaa. Surusta toipuminen on pitkä matka eikä siitä toivu oikeastaan koskaan. Suru muuttaa muotoaan ja elämä on helpompaa. Olen sanonut, että suru asuu minussa, sen muodot vaihtelevat eri aikoina. Poikani paikka on sydämessäni muiden lasteni rinnalla. Kuten muiden lasteni elämä aiheuttaa äitinä moninaisia tunteita huolesta suureen iloon, niin kuolleen poikani muistot tuovat sekä surun että ilon kyyneleitä silmiini.


Kanssamatkustaja   

Kun astuin tähän junaan
tunsin olevani yksin

Monta asemaa meni ohi
istuin sokeana
surun valtaamana
kykenemättömänä huomaamaan
muita matkustajia,
joilla
sama suru
sama taakka

Kyynelten keskeltä
havahdun huomaamaan
kanssamatkustajan
hänen kasvonsa
hellän
ymmärtäväisen hymynsä

Asema asemalta
on helpompi
jatkaa matkaa

06.11.05

Isän muistolle

Isää muistelin eilen kävelylenkillä ja syntyi tämä runo. Olin nuori tyttö, kun isä kuoli, vasta parikymppinen. Isä oli moni sairas ja minut vanhempana (39v) saanut, joten silloin koin hänet vanhukseksi. Jo pitkään olen ymmärtänyt, että hän oli melko nuori mies vielä 59 vuotiaana. Monta hänen tarinaansa jäi kuulematta, lapseni eivät häntä koskaan tavanneet. Suru isän poismenosta on kasvanut vain vuosien myötä, niin monessa olisin hänen halunnut olevan mukana. Isä kuoli tasan 26 vuotta sitten, 02111986.

Sinä lähdit syksyn pimeään
hiljentäen askeleitasi
pyytäen myös minua
hidastamaan vauhtiani
kulkemaan rinnallasi
voimasi olivat vähissä
jalkasi eivät enää kantaneet
siipesi eivät enää lentäneet

Olit pakannut matka-arkkuasi monta vuotta
valmistautunut taivasmatkalle
jo nuorena miehenä oli mummosi evästänyt sinut alkuun,
kalakukko kainalossa olit lähtenyt taipaleelle
monta tarinaa ehdit jakaa kanssamme
evästää myös meitä matkalle

Kun suljin kotioven lähtiessäni maailmalle,
en tiennyt isä, että näkisimme viimeisen kerran
omat askeleeni kevyinä, jalkani vahvoina
en  voinut ymmärtää,
etteivät siipesi enää kanna
en voinut ymmärtää,
että olit valmis taivasmatkalle

Kirjoitettu 011112

Nyt minä kerron sinulle

Löysin vanhemman runoni selatessani tallennelevyäni. Tämä on vuosia aiemmin kirjoitettu. Elämä on mennyt eteenpäin ja olen löytänyt uusia asioita elämääni, kiitos nykyisen miesystäväni. Mutta haluan jakaa tämän runon hieman muokattuna, sillä minusta se on kaunis, varsinkin sen alkuosa.

Kun sinä sanoit: kerro minulle,
minun olisi pitänyt kysyä:
mitä sinä haluat kuulla?
Kuulakko?
Kuulakko siitä,
kuinka lapsena juoksin metsäpolkua järven rantaan
hiki iholla sukelsin pinnan alle ihmetellen valon taittumista vedessä
Kuulako siitä,
kuinka makasin pihlajan alla nauttien tuulen vireestä  hiuksissani
ja ihmetellen, kuinka monta punaista marjaa mahtuu yhteen puuhun
Kuulako siitä,
kuinka ihmettelin meren äärettömyyttä, purjehtiessani aavan taivaan alla
Kuulako siitä,
elämän ihmeestä, jonka sain ylpeänä äitinä pitää sylissäni.

Sen sijaan kerroin sinulle
niistä poluista,
joilla tyttönen ei juokse kompuroimatta
kerroin niistä vaikeista päivistä,
jolloin valon peittää varjo.

Nyt minä kerron sinulle:
minä muistan miltä tuntuu,
kun aurinko lämmittää kasvoja
minä muistan sen ilon, jonka tunsin,
kun sinä hymyilit minulle ensi kerran
Nyt minä tiedän miltä tuntuu,
kun varjo väistyy ja
valo valaisee elämäni

Vierailu äidin luona

Minulla oli pari arki vapaata ja päätin viettää ne äitini kanssa. Asun 150 km päästä äidistäni. Oma ja lasten elämä kaikkine työ-, seurustelu-, ym kiireineen vievät suurimman osan ajastani. Mutta huoli omasta äidistäni ja hänen hyvin voinnistaan on jatkuvasti taka-alalla.
Äiti muutti isäni kuoleman jälkeen lähelle veljeäni ja hänestä huolehditaan hyvin, mutta tyttärenä en osaa olla huolehtimatta.

Äiti on saanut minut melko iäkkäänä, jos niin voi sanoa, ollessaan itse 38 vuotias. Joten äidistä on tullut jo vanhus ja hän tarvitsee myös kodinhoidon palveluja pärjätäkseen kotona. Nuorempana äiti oli fyysisesti hyvin terve, mutta kova elämä ja yhdeksän lasta ovat jättäneet jälkensä ja sydämen vajaatoimintadiagnoosi muutama vuosi sitten ei ollut suuri yllätys.

Ollessani paikalla hoidin äidin ihan itse ja lähetin kodinhoitajan eteenpäin. Aamulla äitiä suihkuttaessa, hän tokaisi, että jos asuisin vieressä voisin suihkuttaa hänet joka toinen kerta. Hän, kun kuulemma oli pessyt minut lapsena. En pessyt äitiäni velvollisuudesta, vaan koin tosiaan, että sain tehdä hänelle palveluksen. Mutta elämää ei voi aina päättää etukäteen, ja oma elämä lasten kanssa oli muotoutunut jo kauan ennen äidin valintoja. Silti aika ajoin poden jopa syyllisyyttä siitä, että en voi olla äidin elämässä läsnä niin usein kuin haluaisin.

Uskon, että monet minun ikäluokkani ihmisistä painivat tämän asian kanssa. Siksi halusin tästä myös kirjoittaa, jakaa ajatuksiani aiheesta. Työskentelen perusterveydenhuollon jatkohoito-osastolla ja tähän samaan aiheeseen törmään viikottain. Moni omainen asuu kaukana työn tai muun syyn takia ja moni vanhus on yksin. Kaikilla ei ole edes lapsia tai välit ovat katkenneet. Kaikesta huolimatta voin olla kiitollinen, että minulla on mahdollisuus vielä osallistua äitini elämään ja välillä jopa saan kunnian häntä hoivata. Ehkä joku päivä vastavuoroisesti joku omista lapsistani rasvaa myös minun jalkani ja peittelee minut uneen.

Ollako kiitollinen..hmm..

Olen pohtinut paljon viime päivinä tuota kiitollisuuden teemaa. Hyvistä asioistahan pitäisi olla kiitollinen ja turha nurina vain masentaa. Mutta missä menee raja, jaksaako sitä olla kiitollinen hyvistä asioista silloin, kun elämä kolhii? Milloin on annettu niin raskas taakka, ettei jaksa olla kiitollinen mistään? Omassa työssäni, lähihoitajana, olen huomannut, että paljon on kiinni ihmisen omasta asenteesta, kuinka elämään ja vaikeuksiin suhtautuu.

Sunnuntaina kävi kodissamme savuvahinko. Tyttärelläni oli jäänyt levy päälle ja paistinpannun kahva  mureni kuumuudesta enkä tiedä mitä ainetta levisi ympäristöön. Tullessani kotiin illalla haju oli valtava, pistävän metallinen. Tyttö oli ehtinyt tuulettaa, joten vastassa oli inhan kostean kylmyyden ja pahan hajun sekoitus. Olemme tuulettaneet monta päivää ja pesseet konetolkulla vaatekankaita ja mattojakin ja haju vain vielä leijailee kämpässä. Toissa iltana kylmyys ja haju alkoivat saada minusta masentavan otteen. Sohvalla istuessani yritin lohduttaa itseäni, että pian tämä on vain paha muisto. Siinä omassa masennuksessani velloessani minulle tuli mieleeni siskoni talopalo vajaan vuoden takaa ja kaikki ne oikeustaistelut ja hänen kertomuksensa mustansavuisista tavaroista. Nyt jaksoin verrata omaa kokemustani hänen kokemukseensa ja ehkä minä pienen väläyksen omaisen hetken pystyin ymmärtämään, että miten kauheaa hänellä oikeasti on ollut. Jaksoin olla kiitollinen, että "vain näin kävi".

Aikanaan poikani kuoleman jälkeen, kun kannoin pitkään vihaa sisälläni, kiitollisuus ei kuulunut edes sanavarastooni. Jos ajatus edes häivähti mielessäni, vihaisena ajatteli, että vieläkö pitäisi olla kiitollinen. Että ihanko polvillani kiitän elämää siitä, että tämän sain kokea. Kokemus oli niin valtava, että se vei kaikki voimat. Ei jaksanut asennoitua ja olla kiitollinen. Hyvä, kun jaksoin seuraavaan aamuun saakka. Muut lapseni pitivät minut elämän syrjässä kiinni. Tänä päivänä jaksan olla kiitollinen. Kyynel silmäkulmassa ajattelen lapsiani ja olen kiitollinen, että elämä kaikesta huolimatta on hyvä ja vaikeiden vuosien jälkeen heillä on asiat hyvin.

Eilen työssäni kohtasin ihmisen, joka olemuksellaan sai minut herkistymään ja sai kyyneleen ilmestymään silmänurkkaani. Tämä pitkän elämän elänyt miespotilas (96v.) kertoi minulle tarinaa, häntä siinä syöttäessä. Hän kertoi kuinka he olivat vaimon kanssa kalastelleet ja viettäneet aikaa mökillään ja kuinka ne olivat olleet ihania aikoja. Ja nyt hänelle oli tullut kova vanhuus ja kovat kivut. Hän oli tullut meille saattohoitoon levinneen syövän takia. Hän jaksoi kaikesta huolimatta olla kiitollinen hyvästä eletystä elämästään. Minuun teki vaikutuksen hänen asenteensa ja hänen minua kiittäessä, minulle tuli kiitollinen olo, että sain kunnian häntä hoitaa.    

Rakastan Maaria Leinosen runoja ja kiitän häntä, että saan niitä jakaa. Tässä yksi:

 Usein sitä ennen ajatteli
että jos olisi ollut toisin
jo lapsuudesta alkaen.
Jo syntymässä.
Jo ennen syntymää.
Vaan olisiko mikään
paremmin?

Olisin eri ihminen.
Elänyt eri elämän.
En olisikaan tämä. Minä.
En istuisi nyt tässä
auringon hyväiltävänä
kädessä tämä kukka
pieni ihme
maailman kokoinen
en osaisi sitä ihastella
en rakastaa tätä hetkeä.

Ja sinä siinä -
missä olisitkaan.
~Maaria Leinonen

Syksyn harmauteen väriä ja iloa! :)