Elämän ihmeitä ja menetyksiä

Minusta on tullut viiden pienen mummu. Pojan perhe tyttärineen asuu vieressä ja siellä tulee oltua, varsinkin pienemmän, lapsenvahtina. Aikaa rientää ja isompi lähtee jo syksyllä kouluun. Tytär asuu Helsingissä ja hänelle syntyi tänä keväänä kolmas lapsi, mummun nuorin söpöliini. Toissa syksynä syntyi kaksi pienokaista peräkkäin. Neljä viidestä lapsenlapsestani ovat syntyneet syksyn kuukausina, joulun alla, joten voi sitä lahjojen määrää. Nuorin saa nauttia ainoana keväällä syntymäpäivästään. 

Elämään kuuluu syntymä ja  kuolema. Rakas serkkuni menehtyi syöpään viime syksynä. Hän oli lapsuuden leikkitoveri ja vaikka väliin mahtui vuosia häntä tapaamatta, niin serkkutapaamisiin tuli sama naurava hymypoika. Toisten surujen äärellä tulee niin sanaton olo. Myös hänen äitinsä, isäni sisko, menehtyi pian serkkuni jälkeen. Runojen kautta olen purkanut omia surujani, joten koin luontevaksi runolla myös ilmaista osanottoni läheisten suruun. 

Sinä näit sillan yli

Aikaa on vierähtänyt siitä, kun olen näillä sivuilla käynyt. Elämme kaikki muutosten keskellä, koronan vaikuttaessa enemmän ja vähemmän elämäämme. Eilen juuri kuulin työkaverilta, että hänen läheinen ystävänsä on menehtymässä koronaan. Itse lähihoitajana kotihoidossa, olen odottanut, että milloin saan rokotuksen. Ilmeisesti maanantaina pääsen varaamaan vihdoin ajan ja hetken taas voin kokea olevani turvassa.

Tämän korona-ajan keskellä viime kevään eristyksen aikaan löysin kuitenkin elämääni kumppanin ja saimme aloittaa seurustelun melko tiiviissä merkeissä, kun en päässyt lapsenlapsiani tapaamaan. Reiluun vuoteen on mahtunut monenlaista. Suhde tuo mahdollisuuden jakaa yhdessä arkea ja keventää elämän tuomia haasteita. 

Olen jatkanut runojeni ja kuvieni yhdistämistä ja postannut  niitä lähinnä facebookiin. Nyt vihdoin tuli mieleeni postata niitä myös tänne. Laitan nyt tänne tuoreimman runoni, jonka kirjoitin miesystävälleni. Hän arvostaa runojani, mutta on ilmeisesti odottanut suurempia rakkauden ylistyksiä kuin mitä olen kirjoittanut. Vähitellen hän on löytänyt runoistani sen "ytimen" ja näyttänyt ymmärtävän, että miten ilmaisen itseäni. 

Tämän toisen kirjoitin aiemmin. En kirjoita suuria rakkausrunoja, mutta uskon, että se mikä on toiselle pientä, on toiselle merkityksellistä. Sitä suhteessakin haluan vaalia, nähdä toisen merkityksen niissä pienissä eleissä ja teoissa.

Paljon muutakin on on mahtunut elämään näinä kuukausina, kahden pienen ihmeen synty ja surua läheisten kuolemista. Tyttären valmistuminen,josta äiti on ylpeä. Taustan ymmärtää vielä paremmin, jos jaksaa lukea aiempia postauksiani. 

Hyvää kevättä ja nähdään näillä sivuilla jälleen!

Mikko 16.09.1990 - 07.07.1999

Mikko 16.09.1990 - 07.07.1999

Sinä yllätit minut jälleen

lensit ympärilläni pienenä oranssina perhosena

yritin ottaa kuvan sinusta

mutta ujostelit ja piilouduit lehtien lomaan

yhdessä keräsimme kesän ensimmäiset mustikat

yhdessä ihastelimme lakan alkuja

vietimme tovin metsän siimeksessä

juuri kun luulin sinun kadonneen

näin sinut sivusilmällä lentelemässä lähellä

hennon liikkein liidellen

lensit näkymättömiin

jätit minut ihmettelemään metsän kauneutta

jätit minulle lempeät jäähyväiset

Tänä vuonna minulla ollut kaksi kertaa erikoinen kokemus siitä, kuinka perhonen lentelee ympärilläni ja tänään oli toinen niistä. Pieni oranssi perhonen seurasi pitkin matkaa samalla, kun poikkesin metsään katsomaan onko mustikat kypsiä. Olin liikkeellä kameran kanssa ja tämä kokemus kaiken keskellä tuntui ihmeelliseltä.

Innostuin uuden kameran myötä valokuvaamisesta niin paljon, että tämä kirjoittaminen jäi vähemmälle. Hiljalleen on syntynyt ajatus, jospa kokeilisin yhdistää kuvan ja tekstin. Tämä ei ole aivan helppoa tai sitten minulla on väärä ohjelma ja toki tekstejäkin pitää syntyä. Olen muutaman tällaisen kokeilun tehnyt sekä vanhoilla että tuoreilla teksteillä. Hiljattain olen kirjoittanut pari runoa pojilleni, vanhemman täyttäessä 30 vuotta ja Mikolle kirjoitin toisen perään melko spontaanisti. Ilmeisesti ajatukset pyörivät pitempään mielessä, tulihan Mikon kuolemasta tänään 20 vuotta. Tuo ylempi teksti syntyi tänään tosiaan myös spontaanisti ikään kuin viestinä minulle, että olisi aika taas mennä eteenpäin. Pitkään pidin juhannusta muistona vain Mikosta, koska 20 vuotta sitten meidät kutsuttiin sairaalaan saattamaan Mikko matkalle, josta ei ollut paluuta. Tänä vuonna vanhemman poikani täyttäessä 30 vuotta, ikään kuin havahduin, että minulla on myös onnellinen juhannusmuisto. Miika syntyi 18.6.89 ja siihen aikaan vietimme melkein viikon sairaalassa ja pääsimme juhannuslauantaina kotiin. Viimeisinä vuosina olemme perheenä selvinneet monesta, nuorimman suolistosyövästä ja muista siihenkin liittyvistä sairauksista. Vanhin tyttäreni on ollut vuoden kuivilla ja pyrkii hauraudessaan elämässä eteenpäin ja opiskelee oppisopimuksella nuoriso-ohjaajaksi. Vanhimman pojan perheeseen on tulossa lisää pienokaisia, kuten nuorimmankin yllätyksenä. Kaiken keskellä väsymys on yrittänyt opettaa minua ottamaan asiat rauhallisesti ja nyt lomaa viettäessä yritän ottaa päivän kerrallaan ja pakottamatta itseäni mihinkään, vaan nauttien jokaisesta hetkestä, jonka elämä suo. En edes lupaa palata näille sivuille, mutta jos saan jotain aikaiseksi kuva- ja tekstikokeiluni parissa, niin saatan tännekin postata. Hyvää kesän jatkoa teille, jotka eksytte sivulleni tätä lukemaan.

Äiti 04.12.28 - 10.04.2015 (Proosakurssin aiheena:perintö)

Et laulanut meille tuutulauluja

et lukenut meille iltasatuja

tarinasi eivät saaneet meitä kyyneliin

ja kuitenkin häissäni lausuit Päivänsäteen ja menninkäisen

yöpöydälläni oli sinulta lahjaksi saatu Marie Curien tarina

avasit tarinaasi pala palalta

annoit minulle juuret

En kanna enää taakkojasi

En vie murheitasi hautaan

nostan ilon purjeet

liidän itätuulessa

tämän auringon alla

auringon laskiessa

lennän luoksesi

kotkan siivin,

äiti

Proosakurssin aiheena tällä viikolla oli perintö ja mielestäni luonnollisesti jäin miettimään äitini perintöä minulle, koska tällä viikolla oli myös äitini kuolinpäivä,  joten kirjoitin suoraan omasta äidistäni. 

Meillä ei ollut maailman lempein äiti, koska myös hänenkään lapsuutensa ei ollut maailman lempein. Jos ihmiselle ei ole paljon eväitä rakkauteen annettu, vaikea sitä on yhdeksälle lapselle jakaa. Äiti kuitenkin hoiti kaikki perusasiat ja teki töitä meidän eteen aamusta iltaan. Vaikka äidin rakkaus ei näkynyt useinkaan suoranaisena hellyytenä meitä kohtaan, niin jokaisessa teossa näkyi kuitenkin välittäminen ja huoli. 

Toinen runo on ikään kuin huuhdahdus sille perinnölle, jonka olen äitini kanssa jakanut, kaikista ennakkopäätöksistä huolimatta. Äiti murehti meistä loppuun saakka ja veljen kanssa jopa huumorilla totesimme, että äiti ikään kuin virkistyy, kun saa vielä huolehtia. Nyt omassa keski-iässäni huomaan olevani juuri samanlainen, ikuinen huolehtija. Toki aitojen huolten ollessa läsnä, ne on vaikea unohtaa ja niistä päästää edes hetkeksi irti. 

Ensimmäinen runo on faktan ja fiktion sekoitus, koska näin runo toimii paremmin. Vaikka en muista äidin meille tuutulauluja laulaneen, peitteli hän meidät, ja varsinkin nuorimmat lapset, rukouksin vuoteeseen. Pitkään olin äidille vihainen, kunnes sitä aikuistui ja alkoi ymmärtää enemmän, varsinkin silloin, kun sai omia lapsia. Pala palalta tutustuin aikuisena omaan äitiini ihmisenä ja ei omena kauas puusta ole pudonnut. 

Äiti oli ollut nuorena hyvinkin romanttinen nuori nainen, mutta lapsuuden kolhujen jälkeen luottamus itseensä oli karissut eikä äiti ollut juurikaan uskaltautunut seurustelemaan. Äitini oli runonlausuja ja tämän opin tietämään vasta aikuisena. Vähitellen opin tietämään, että meillä äidin kanssa oli melko samanlainen maku kirjallisuuden suhteen, molemmat rakastimme elämänkertoja. Itse asiassa matka äitini sielunmaisemaan alkoi juuri tuosta Marie Curien kirjasta. Olin ostanut hänen elämänkertansa kirjastosta eurolla ja kirja lojui pöydälläni äidin kyläillessä luonani. Huomatessaan kirjan, äiti kertoi, että kuinka oli lukenut sen nuorena tyttönä. Silloin ymmärsin, että myös äitini on oma persoonansa ja erittäin mielenkiintoinen ihminen. 

On ollut ilo huomata, että myös omat lapset alkavat pikku hiljaa nähdä minut omana yksilönäni eikä pelkästään kaikesta huolehtivana äitinä. Lasten elämässä on asioita, joita edelleen kannan sydämessäni, mutta yritän myös elää omaa elämääni ja olla nainen monella tasolla, äitiyden lisäksi.

Kevätiloa! 💗 Nautitaan äitiydestä, mummoudesta ja ennen kaikkea siitä, että saamme olla Naisia, joilla on juuret ja perintö myös omalta äidiltä! 💗

Lomailua, kevättä ja vähän lyriikkaa..

Pieni loma menossa, joten päätin pitkästä aikaa tännekin tehdä postauksen. Valokuvaus on niin ihana harrastus ja erilaisia valokuvaussivustoja on satoja, joista muutamalle itsekin postaan valokuvia, joten tämä oma blogini on jäänyt vähän varjoon. Varsinkin, kun kirjoittaminen takkuaa keskittymiskyvyn puutteessa. 

Lomani alkoi toisella vatsatautierällä, mutta onneksi se oli pikainen noro ja vieraili vain yhden yön verran. Toki olin ehtinyt veljen luo kylään, joten harmitti tuplasti sairastaa. Onneksi heillä oli useampi vessa, joten eristin niistä yhden itselleni eikä tautikurjake päässyt veljen perhettä kiusaamaan. Mutta ulkoilu raittiissa ilmassa maistui sitäkin enemmän.

Halusin laittaa tänne maaliskuun loppupuolen kuvia. Mikäpä  on ollut sen nautinnollisempaa kuin kävellä pienessä pakkasessa järvenjäällä ja jo keväisen auringon lämmittäessä kasvoja. Muita kuviani olen postannut google+:aan omalla nimelläni,  Kaisa Tiittanen. 

Vaikka kirjoittaminen on ollut aika takkuista, väsymyksen, työrumpan ja alakuloisen mielialan vuoksi, niin olen yrittänyt osallistua kuitenkin proosakurssille. Ja vaikka tekstiä onkin pienimuotoisesti syntynyt, ei sitä  ole oikein jaksanut keskittyä tarpeeksi muokkaamaan. Mutta

kurssille toki voi osallistua vaikka ilman omaa tekstiäkin. 

Kirjoitin inspiraatiosta pienen runon pojalleni ja vein sen nyt torstain kurssille näytille. Opettajan mielestä se ei toiminut sellaisenaan ja sain ohjeeksi kirjoittaa runoon suoran paradoksin. Tässä näyte muokkausyrityksestäni. 

Ennen muokkausta:

Sinä olit kasvanut

yli mittojesi

ryhdikkäänä

koulurepussasi

avasit kotioven

repun paino

täynnä elämän viisautta

oli jättänyt

hihnan painumat

olkapäillesi

Muokkauksen jälkeen:

Sinä olit kasvanut

yli mittojesi

ryhdikkäänä

koulurepussasi

avasit kotioven

isäsi köykäinen

perintöreppu

oli jättänyt

hihnan painumat

olkapäillesi

Mielestäni toinen runo tosiaan toimii paremmin, mutta tässä omassa subjektiivisessa kuplassani en ole varma, että onko oikeasti näin. Vaikka kuinka lukee tekstin ääneen (ohjeen mukaan), ei sen suhteen viisaammaksi tule. Näen tässä paradoksin, mutta näkeekö muut. 

Ihmisellä on hyvä olla joku harrastus, joka antaa elämään sisältöä ja mielekkyyttä, työn ja läheisten lisäksi. Vaikkei minusta kehkeydy pöytölaatikkorunoilijaa kummempaa, antaa runous ja kirjallisuus paljon jo pelkästään lukemisen kautta. Tämä pöytälaatikkovalokuvaaja odottaa innolla uuden kevään puhkeamista ja luonnossa liikkumista! 

Kanssarunoilijoille, -valokuvaajille ja - blogipostaajille kevätiloa sateenkin keskelle (ulkona tulee räntää) ja aurinkoisia päiviä! :)

Haikuja hakemassa

Proosakurssin seuraavana aiheena on kirjoittaa haikuja kuvista. Meille lähetettiin sähköpostilla kuvia ja tarkoitus on esim. kirjoittaa haikuja kuvien luomista tunnelmista tai herättämistä ajatuksista jne.
Päätin kokeilla, että syntyykö omista kuvistani yhtään haikua. Tässä kolme kokeilua alkuun:

Valossa talven

puu ja tyttö nauttivat

yksin olostaaan

Yksinäinen puu

levossa alla taivaan

ja minä peiton

Lumi peittää maan

pimeydessä alla jään

on lapset kevään

Tänään on talven viimeinen päivä ja olen todella nauttinut näistä keleistä!

Toivon kuitenkin kevään odotusta talven ilojen keskellä! <3

Joulumielellä 😊 pieni tarina..

Päätin hakea energiaa salaatilta joulushoppailuun, joten poikkesin Tampereen Sokokselle ennen Prismaan köröttelyä. Salaattitiskille oli aikamoinen jono, joka oli muotoutunut tilan mukaan. Yritin parhaani asettua sievästi jonoon ahtaassa tilassa. Hissiltä tuli nainen ja luulin hänen olevan menossa Sokoksen alimman kerroksen myymälän puolelle, joten väistyin hieman ja hän ottikin paikkani jonossa. Hieman pyörittelin ihmeissäni päätäni, mutta päätin olla joulumielellä ja olla mitenkään pahoittamatta mieltäni asiasta. Ja koska minulla ei ollut muutenkaan kiire, päätin ottaa asian myös huumorin kannalta ja ajattelin, että onhan se hyvä, että joskus on niin pienen näköinen, ettei tule huomatuksi..

Mutta ei tämä jouluilo loppunut tähän. Syötyäni salaatin ja toisen puoliskon leipäparista, jonka saa salaatin kanssa, jätin toisen leipäpuoliskon tarjottimelle ja läksin hakemaan kahvia ajatuksella, että nautin toisen palan leipää kahvin kera. Yleensä pidän takkiani tuolin reunalla, mutta tällä kertaa pöytäni vieressä oli ripustin, johon olin laittanut takkini ja koska olin ottanut kassini mukaan lompakkovarkaisen pelossa, häivähti mielessäni, että joku saattaa luulla minun lähteneen, jos ei huomaa takkiani. Kas kummaa, kun palasin kahvin kanssa pöytääni, juuri näin huomasin käyneen.
Pöydän oli vallannut iäkkäämpi pariskunta eivätkä he tuntuneet ottavan kuuleviin korviinsa, kun yritin selittää, että en ollut vielä valmis. Mies oli kantamassa pois tarjotinta tuohtuneen näköisenä ja sen sijaan, että olisi palauttanut tarjottimen pöydälle, valitti siitä, kuinka olin jättänyt puoliksi syödyn tarjottimen jälkeeni. Olisin voinut taas hermostua, mutta kiirehdin hakemaan miehen poiskuskaaman tarjottimen kärrystä ja nappasin takkini naulakosta  ja siirryin tyhjälle paikalle nauttimaan kahvini.
Siinä kahvia hörpätessäni seurasin kuinka kyseinen pariskunta kantoi omia tarjottimiaan pöytään tyytyväisen näköisenä ja olin tyytyväinen, kun minulla oli riittänyt joulumieltä!

Iloa arkeen ja rentoja shoppailuja joulunalusaikaan! :))