Joulumielellä 😊 pieni tarina..

Päätin hakea energiaa salaatilta joulushoppailuun, joten poikkesin Tampereen Sokokselle ennen Prismaan köröttelyä. Salaattitiskille oli aikamoinen jono, joka oli muotoutunut tilan mukaan. Yritin parhaani asettua sievästi jonoon ahtaassa tilassa. Hissiltä tuli nainen ja luulin hänen olevan menossa Sokoksen alimman kerroksen myymälän puolelle, joten väistyin hieman ja hän ottikin paikkani jonossa. Hieman pyörittelin ihmeissäni päätäni, mutta päätin olla joulumielellä ja olla mitenkään pahoittamatta mieltäni asiasta. Ja koska minulla ei ollut muutenkaan kiire, päätin ottaa asian myös huumorin kannalta ja ajattelin, että onhan se hyvä, että joskus on niin pienen näköinen, ettei tule huomatuksi..

Mutta ei tämä jouluilo loppunut tähän. Syötyäni salaatin ja toisen puoliskon leipäparista, jonka saa salaatin kanssa, jätin toisen leipäpuoliskon tarjottimelle ja läksin hakemaan kahvia ajatuksella, että nautin toisen palan leipää kahvin kera. Yleensä pidän takkiani tuolin reunalla, mutta tällä kertaa pöytäni vieressä oli ripustin, johon olin laittanut takkini ja koska olin ottanut kassini mukaan lompakkovarkaisen pelossa, häivähti mielessäni, että joku saattaa luulla minun lähteneen, jos ei huomaa takkiani. Kas kummaa, kun palasin kahvin kanssa pöytääni, juuri näin huomasin käyneen.
Pöydän oli vallannut iäkkäämpi pariskunta eivätkä he tuntuneet ottavan kuuleviin korviinsa, kun yritin selittää, että en ollut vielä valmis. Mies oli kantamassa pois tarjotinta tuohtuneen näköisenä ja sen sijaan, että olisi palauttanut tarjottimen pöydälle, valitti siitä, kuinka olin jättänyt puoliksi syödyn tarjottimen jälkeeni. Olisin voinut taas hermostua, mutta kiirehdin hakemaan miehen poiskuskaaman tarjottimen kärrystä ja nappasin takkini naulakosta  ja siirryin tyhjälle paikalle nauttimaan kahvini.
Siinä kahvia hörpätessäni seurasin kuinka kyseinen pariskunta kantoi omia tarjottimiaan pöytään tyytyväisen näköisenä ja olin tyytyväinen, kun minulla oli riittänyt joulumieltä!

Iloa arkeen ja rentoja shoppailuja joulunalusaikaan! :))

Onnea Suomi 100 V !!!

Minun Suomeni on

Minun Suomeni on

tähti taivaan alla

on sanat laulajalla

Minun Suomeni on

metsäpolku tuntematon

koivu ja juhannus unohtumaton

Minun Suomeni on

kesäaamu lehmähaassa

varpaat paljaana pehmeässä maassa

Minun Suomeni on

äidin kädet leipätaikinassa

uunissa piirakat paistumassa

Minun suomeni on

setä saunassa kännissä

saippuaa lapsen molemmissa silmissä

Minun Suomeni on

kaupungin kadut

nuoruuden unelmat ja sadut

Minun Suomeni on

vanhus istumassa hämärässä

lottokuponki pöydällä vetämässä

Minun Suomeni on

kynttilä lapsen haudalla

veteraani lepää mullan alla

Minun Suomeni on

kaunis, karu ja koskematon

minun Suomeni on korvaamaton

Siitä mistä ei kirjoiteta..

Junarata keskellä peltoa

haaskalinnut pomppivat luiden päällä

lapsen polviluut törröttävät terävinä

mustassa mullassa

Yksin

kaiken keskellä

yksin

Viime torstaina pääsin viimeisen kerran mukaan tämän syksyn proosakurssille.  Aiheena oli syrjäytyminen eli kirjoittaa aiheesta, jota ei nosteta medioihin tai julkisuuteen. Vaikka tarkoituksena oli lähinnä kuvata syrjäytymistä, yksinäisyyttä tms., halusin itse tuoda tekstin siitä mistä ei yleensä kirjoiteta. Surusta kirjoitetaan paljon ja puhutaan surun vaiheista, mutta kaikista surun vaiheista ei ole yhtä ylevää kirjoittaa. Vaikka tekstini tulkinta oli vallan muu eikä se minua aidosti haitannut, koen että viha on aihe, josta ei juurikaan kirjoiteta. Siksi halusin tämän tekstin kurssilla jakaa. 

Vihasta surun keskellä on varmasti vaikeampi kirjoittaa, eihän viha ole niin hyväksytty tunne ja harvemmin siitä runoja kirjoitetaan.

Tekstissäni yksinäisyys tulee vahvana esiin. Kurssilla tekstiäni ei nähty minusta itsestäni kertovaksi. En lähde tässä avaamaan muiden tulkintoja. Itse uskon, että yksinäisyys kuuluu jokaiseen suruun. Suru on niin intiimi asia eikä kaikkea siitä voi muiden kanssa jakaa. Oma suru pojan kuoleman jälkeen oli niin syvä, että yksinäisyys siinä oli välillä melkein ylitsepääsemätöntä. Omassa yksinäisyyden tunteessani en osannut aina huomioida sitä, että kuinka yksin myös omat lapseni olivat surumme keskellä. Ehkä siksi tämä aihe on ollut minulle taas ajankohtainen, koska menneisyys vaikuttaa myös lapsissani ja yksi heistä nosti tämän aiheen hiljattain pinnalle. 

Vaikka proosakurssi ei ole terapiaistunto tai juurikin sen takia, koen, että sinne on hyvä viedä kaikenlaisia tekstejä. Myös näitä, joita ei yleensä kirjoiteta. Saa itsekin otettua etäisyyttä omiin kirjoituksiin ja vaikka kurssilla ei käsitellä kirjoittajan syvempiä tuntoja, tulee niihinkin otettua etäisyyttä muiden tulkintojen kautta. Toki tärkeintä on saada palautetta oman tekstin toimivuudesta. 

Kurssi on monella tapaa antoisa, saahan siellä kuulla ja lukea muidenkin kirjoituksia ja huomata, että kuinka lahjakkaita kirjoittajia meillä on tavallisissa ihmisissä. 

Tämä vapaapäivä viikonlopun aherruksen jälkeen on ollut taas harmaa, kuvat ovat viime perjantailta, jolloin tämän marraskuun harvinainen valoilmiö ilahdutti meitä, ainakin hetken.

Viikolla vaihtuu marraskuu joulukuuksi, joten toivotan jo nyt hyvää joulun odotusta

6 minuutin stoori

6 minuutin stoori

Siinä hän istui puiston penkillä

jakaen tarinaansa

keskiän ylittänyt

menneisyyden housuissa tallaava

väsynyt mies

30 vuoden pyrähdyksen jälkeen

hän oli palanut kaupunkiin

juurilleen

Näillä kaduilla ei enää tallata

nämä kadut on möyritty ylösalaisin

Pyhäinpäivä ja toisenlaiset muistot

Tällä viikolla on töissä niin kiireistä monien sairauspoissaolojen vuoksi, etten ehdi proosakurssille ja eikä mielikään ole ollut luovassa olotilassa. Jouduin vaihtamaan työvuoroa ja jotenkin tuntuu, että tämä kellojenkin siirtäminen on sekoittanut elämän rytmiä. 

Olen viettänyt Pyhäinpäivän viime vuosina moninaisten muistojen parissa, muistaen vanhempiani, veljeäni ja ennen kaikkea omaa rakasta poikaani. He ovat mielessäni myös tänä Pyhäinpäivänä <3.

Tänä vuonna meillä on kuitenkin luokkakokous ensi lauantaina. Ilmoittautuessani mukaan, en huomannut katsoa, että tuona päivämääränä on myös Pyhäinpäivä. Aluksi minua häiritsi ajatus luokkakokouksesta juuri Pyhäinpäivänä, mutta ajatus nähdä toisemme lauantaina on muuttunut mielekkääksi, sillä onhan osa heistä jäänyt myös hyviksi ystäviksi. 

Luokkakokouksen järjestäjä pyysi meitä kertomaan sähköpostilla jonkun mieleenpainuvan muiston noilta vuosilta. Kävimme Adventistien sisäoppilaitosta, jossa asuimme koko kouluvuoden ajan, joten muistoja on todella paljon. Lähetin pari muistoa liittyen meidän luokan tapahtumiin. 

Yksi tällainen oli, kun pari meidän luokan pojista yritti laihduttaa minua, silloin(kin) pehmeän pulskaa tyttölasta, työntämällä pulpettia minua kohti molemmilta puolin, edestä ja takaa. Opettaja kyllä torui poikia ankarasti, mutta jotenkin en ole koskaan muistellut noita, usein jekkuja keksineitä, pojanviikareita pahalla. 

Itselleni tietysti mieleenpainuvimpana muistona on ensirakastumiseni, kuten varmaan meille useimmalle. Kaksi vuotta olin umpirakastunut samaan poikaan. Välitunneilla, ruokalassa tai vapaa-ajalla, aina hänet nähdessä polvet olivat sulaa vahaa. Vielä vuosien jälkeenkin sydän heitti volttia hänet nähdessäni. Mutta koska en saanut vastakaikua rakastumiselleni ja varmaan muutenkin on normaalia, oli minulla monta pikkuihastusta kaikkien noiden vuosien aikana. 

Jo tuolloin, murrosiän suuressa myllerryksessä ja kaukana pois kotoa, hain mielenrauhaa luonnosta. Lempipaikkani oli istua riippakoivun oksalla kallion kupeessa ja katsella Harvaluodon ohi merelle kaukaisuuteen. Jotenkin se äärettömyyteen katsominen sai ajatukset oikeaan perspektiiviin, kokemaan itsensä ja murheensa sopivan pieniksi. Luonto ja tämä valokuvaaminen ovat parhaita terapian muotoja keski-ikäisenkin elämän myllerryksessä <3.

Levollista Pyhäinpäivää muistojen ja rakkaiden parissa!       

Ensilumi

Ensilumi

”Minä haluan tehdä lumiukon”, sanoi tyttö.
Lumihiutaleiden sulaessa maahan
alkoi tytön alaleuka väpättämään.
”Pian tulee talvi”,  sanoi äiti,
”tehdään iso lumiukko”,
”tehdään sille kaveri”.
Tytön kasvot piirtyivät hymyyn.

Nainen pysäkillä oli matkalla lämpimään.
Hänet oli lapsena teljetty
lumilinnan uumeniin.

Uni pimeän läpi

Syysuni

Kun kiurut lakkaavat laulamasta

kun keltaiset lehdet leijailevat

mustaan multaan

teen pesäni karhunkoloon

käärin itseni lampaanvillaan

Vahdi pesäkolollani

älä anna minun hautautua

maatuvien lehtien alle

Herätä minut,

kun hanget kimaltelevat

talviauringossa

18.10.2017

Ilma Virta ja nahkakengät

(Proosakurssin antia)

Oli kahvin aika ja asukkaita yritettiin saada hereille. Uni tuntui maistuvan lounaan päälle. Siinä nyt Ilma torkkui suu auki eikä edes kahvin tuoksu herättänyt päiväunilta, vaikka Ilma oli kuulunut niihin, jotka eivät pystyneet aloittamaan aamua ilman kunnon pannukahvia. Kenties suodatinkahvin tuoksu ei ollut tarpeeksi väkevää houkuttelemaan häntä hereille.

Ilma oli tullut evakkona sodan aikaan rajan takaa Karjalasta ja oli kokenut kovia läpi elämän. Ilma oli sitkeää tekoa eikä ollut antanut pienten asioiden itseään lannistaa. Hän ei ymmärtänyt masennusta ja oli vahvasti ollut aina sitä mieltä, että nykyihmisten masennus johtui laiskuudesta ja tekemättömyyden puutteesta.

Enää Ilma ei kertonut tarinoita. Hyvä, kun vielä jaksoi joskus silmänsä avata ja virnistää suupielensä pieneen ilkikuriseen hymyyn. Ilma oli perinyt karjalaisen, iloisen mielen ja oli jaksanut nauraa, jopa niissä tilanteissa, joissa heikompi olisi lannistunut. Ilma rakasti kertoa tarinoita lapsuudestaan ja erään tällaisen tarinan sain minäkin kunnian kerran kuulla.

Kyseisenä syksynä Ilmalla ei ollut muita sopivia kenkiä kuin yhdet vaatimattomat kumisaappaat. Isosiskoltakin jääneet, kulahtaneet nahkakengät olivat jo liian pienet eikä isä antanut niitä enää laittaa jalkaan. Ilmaa hävetti kuitenkin kulkea kumisaappaissa, joten hän yritti salaa livistää kouluun niillä liian pienillä nahkakengillä. Mieluummin hän kestäisi kipua varpaissa kuin sitä alituista kiusaamista, jonka kohteeksi hän karjalaisena ja siksi outona tyttönä joutui. Mutta isä tuli portaissa vastaan ja suuttui, Ilman mielestä aivan kohtuuttomasti, nähdessään ne liian pienet nahkakengät hänen jaloissaan. Isä käski vaihtaa saappat jalkaan ja tulla sitten suoraan koulusta kotiin.

Ilman päästyä porstuasta pieneen keittiöön, isä komensi hänet pimeään komeroon miettimään tottelemattomuuksiaan. Isän ankaruudesta huolimatta hän ei jaksanut pelätä isää, isän tyttö kun oli kuitenkin. Siellä pimeässä komerossa, muilta rauhassa, oli hyvä miettiä parempia keinoja salakuljettaa nahkakengät koulutielle. Ilma joutui oleman tarpeeksi kauan komerossa, hän ehti laatia sotasuunnitelman seuraavaksi aamuksi. Hän lähtisi kumisaappaat jalassa kouluun ja vaihtaisi reppuun piilotetut nahkakengät jalkaansa polun varrella olevan ison kuusen takana.

Tätä tarinaa kertoessa Ilma oli hymyillyt niin leveästi, että kasvojen jokainen ryppy oli nauranut mukana. Ilma oli myös pyytänyt nöyrästi Jumalalta anteeksi, kun oli niin suuren synnin tehnyt ja rikkonut omaa rakasta isäänsä vastaan aikoinaan. Ilman tarinoita tulisi vielä ikävä.

Ilma oli aikoinaan ollut vahva nainen ja tomera ääni oli kertonut vahvoista keuhkoista, mutta elämänsä ehtoopuolella hän oli kärsinyt astmasta, joka oli aiheutunut paperitehtaan pölystä. Ilman hengitys oli muuttunut ohueksi ja viime päivinä hänellä oli ollut jo hengityskatkoja. Siinä häntä katsellessani olin näkevinäni pienen ilkikurisen hymyn häivähtävän hänen kasvoillaan, ikään kuin hän olisi ollut muistoissaan taas salakuljettamassa niitä nahkakenkiä.

Tehtävän tarkoitus oli kirjoittaa nimestä, joka esiintyisi  tarkoituksensa vastaisessa merkityksessä. Minulle tuli mieleen parikin työurani aikana kohtaamaani ihmistä ja heidän ihanat tarinansa. Tässä tarinassa yhdistin useamman henkilöhahmon samaksi päähenkilöksi. 

Sain palautetta, että kirjoitin liikaa sota-ajan köyhyydestä ja olisin voinut jättää tuon nahkakenkäepisodin kirjoittamatta, mutta mielestäni se oli juuri se ydintarina, jonka ympärille rakensin koko tarinani Ilma Virrasta. Sen verran muutin tekstiäni, että poistin kappaleen, joka korosti köyhyyttä, koska tarkoitukseni oli korostaa näiden tervaskantojen sitkeyttä. He ovat selvinneet sodasta ja muista rankoista kokemuksista ja kaikesta huolimatta jaksavat hymyillä, välillä väsyneellekin, ovesta tulevalle hoitajalle.

Aikomuksenani oli kirjoittaa pakina. Ilmeisesti en siinä aivan onnistunut, koska sain kyllä hyvää palautetta tekstin sujuvuudesta, mutta myös kommentin tekstin tasapaksuisuudesta.

Yrittänyttä ei laiteta ja ehkä harjoituksen myötä osaan joskus sellaisenkin kirjoittaa.

Seuraavaksi kerraksi pitäisi kirjoittaa teksti ärsyttävästä persoonasta, tämän persoonan omasta näkökulmastaan. Niin, että hän esimerkiksi on itseään täynnä ja luulee itsestään paljon, mutta muiden mielestä on pelkkä narsistinen paska, jos tällainen ilmaisu sallitaan. Tehtävä on mielestäni vaikea ja tuskin tuosta aiheesta runoa syntyy. Katsotaan, synnytänkö yhtään mitään.

Päiviin mahtuu paljon, liian paljon ja silti on välillä niin tyhjä olo. Eikä tämä synkkä syksyinen päivä paranna mielialaa. Syksyn upeat värit kuitenkin piristävät  ja kaikesta huolimatta toivon lämmintä lokakuuta.